David Eugene Edwards on kulkenut pitkän matkan countrysta ja folkista johonkin hankalammin määriteltävään. Uusimmalla Wovenhand-levyllä tämä yhä enemmän bändiltä kuulostava projekti soi vielä edellistä levyä (Refractory Obdurate, 2014) isommin ja The Swans, Bauhaus, The Birthday Party, L’Amourhan aikainen Sielun Veljet sekä gootahtavien vuosien The Cult tulevat mieleen entistä vahvemmin.
Joku on varmasti jo huomannut millä vuosikymmenellä tässä operoidaan.
Edwardsin saarnamiesmäinen ja liioitteleva deklamaatio pääsee oikeuksiinsa kilpaillessaan metallisella otteella tuotetun bändin kanssa. Kauhu on vahvasti läsnä. En puhu sarjamurhaajista, irrationaalisista veriteoista tai zombeista vaan kauhusta, joka nousee olemisemme ytimessä asuvasta tietoisuudesta omasta pienuudestamme ja ymmärryksemme vähyydestä. Levyn nimi viittaa öiseen tähtitaivaaseen. Mikä saisikaan ihmisen tuntemaan itseään pienemmäksi ja merkityksettömämmäksi? Tästä meille huudetaan likaisella, haukkuvalla tremololla.
Levyllä on upeita hetkiä, kuten Swaying Reedin kokeellisuus, Crook And Failin orientalistinen psykedelia ja The Quiverin paluu vanhaan Wovenhand-muottiin, mutta myös paljon unohdettavaa suorittamista löytyy.