Tunnelmallisen pyörteistä ja hengästyttävän kaunista raakafolkia, totunnaista logiikkaa ylenkatsovaa ihmeellistä ääntä dokumentoiva Kemialliset Ystävät on kasvanut viime vuosina merkittäviin mittoihin. Jan Anderzénin ohjaamalla, erilaisia äänenlähteitä toisiinsa kietovalla projektilla on tilillään kourallinen julkaisuja, jotka jakavat muiden Fonal-nimien tavoin paitsi korkean laatutietoisuuden myös taipumuksen etsiytyä ympäri maailmaa yllättäviin paikkoihin.
Kemiallisten ystävien aiempiin julkaisuihin – tunnetuimpina todennäköisesti Kemialliset Ystävät tai Kellari Juniversumi (2007 ja 2002) – tutustuneet tietävät hyvin, mitä odottaa Ullakkopalon kaltaiselta levyltä, joka on ainakin yksityiskohtien tasolla johdonmukaisen odottamaton: hauraat, monikerroksiset ja suitsukkeen tavoin tilaan hajoavat kollaasit antavat aihetta ihmettelyyn ja saavat kuulijan vaipumaan mietteisiinsä tai päihtymään äänisyklien nyrjähdellessä eteenpäin, putoavan synkasta ja yhdistymään uudestaan. Mikroluupeista, satunnaisesti toistuvista sampleista, hajaäänistä ja läpisoitetuista vaiheista rakentuva levy on varma valinta ambientista pitäville ja kaikille, joille musiikki on muutakin kuin vaihtoehto hiljaisuudelle.
