KENT: Hagnesta Hill

Muutaman kerran ihmisiässä käy sillä tavalla, että kuulee uudelta bändiltä yhden kappaleen ja samalla tietää heti olevansa samalla sivulla bändin kanssa. Minulle kävi niin, kun sain neljä vuotta sitten Ruotsista lähetetyn paketin, jossa oli eskilstunalaisen Kentin esikoislevy. Innostukseni vain syveni toisen levyn myötä. Verkligen (1996) jatkoi paremmin toteutettuna esikoisen brittirock-tunnelmissa. Isola (1997) olikin sitten tyystin erilainen levy. Soundimaailmaltaan ja tunnelmiltaan pohjattoman syvä levy teki selkeän eron kahteen ensimmäiseen albumiin.
Uusi levy Hagnesta Hill muodostaa Kentille ja etenkin lauluntekijä Joakim Bergille eräänlaisen kotiinpaluun. Valtaosassa biiseissä raikaa jälleen Kentille ominainen bändisoundi, joka on lähtöisin Hagnestan kaupunginosassa sijainneesta bändin ensimmäisestä treenikämpästä. Kentin bändisoitossa on samaa kuin Rolling Stonesissa, My Bloody Valentinessa tai vaikkapa Eppu Normaalissa. Bändi kuulostaa aina itseltään, vaikka se yrittäisi kaikin tavoin välttää sitä. Edes levyn yleislinjasta poikkeavan Musik Non Stop -singlen Frankie Goes To Hollywood -rumpusoundit ja Bon Jovin Livin' On A Prayer -basso eivät vie Kentin junaa raiteiltaan pois. Englanniksi julkaistun Isolan jälkeen Kent näki maailmaa laajojen Euroopan ja Amerikan kiertueiden myötä. Ilmeisesti mielenrauhaa ja energiaa ei maailmalta saatu, koska Hagnesta Hill ei ole yhtään edeltäjiään hilpeämpi, vaan se kuulostaa enemmän vanhalta Kentiltä kuin uuteen tanssimusiikkiin tai vanhaan syntikkaretroon nojautuvalta luuppihelvetiltä. Levyn tuottaja Zed on saanut Kentistä entistäkin nasevamman, selkeämmän ja rennommin soundaavan, mutta toisaalta levyn sisältö on haastavampaa kuin Isolalla, "den undanflykt som jag stal".
Hagnesta Hill sisältää kolmetoista biisiä ja kestää 62 minuuttia. Ylipitkiä levyjä ei periaatteessa ole olemassakaan, mutta suurimassa osassa on ylimääräisiä biisejä. Hagnesta Hillillä ei ole ainuttakaan. Ei edes Cowboys, joka kuulostaa siltä kuin Head On The Doorin aikainen The Cure olisi soittamassa Bergin sävellystä Springsteenin Nebraskalle. Olen varma siitä, että Kentillä jäi parisenkymmentä vastaavaa puolislovaria taskuunkin. Kent on kuitenkin parhaimmillaan hitaanpuoleisissa tunnelmapaloissa ja niitähän Hagnesta Hillillä riittää. Levyn tunnelma hahmottuu miellyttävissä kolmen biisin putkissa. Takuuvarman aloituskolmikon jälkeen tulevat Kevlarsjäl, Ett tidsfördriv att dö för ja Stoppa mig juni. Kevlarsjäl lähtee tutuiksi tulleilla umpeenkompressoiduilla kitaroilla, ennen kertosäettä nousee kuuluviin upean steviewondermainen huuliharppu. Etäisesti Bowien Life On Marsia muistuttava Ett tidsfördriv att dö för etenee hyvin paljaana laulun, pianon ja jousten varassa. Vuoden ehdoton helmi on kuitenkin Stoppa mig juni. Sen tekstissä yhdistyy menneisyys nykyisyyteen murskaavaan kauniisti. Kappaleen sovitus etenee trumpetteineen niin vääjäämättömästi, että vaikka teksti jäisikin ymmärtämättä, niin tunnelma ei voi olla välittymättä. Toinen yhtä jouheva tunnelmallinen trio löytyy levyn päättävistä kolmesta biisistä.
Kentin melankoliaan ja ilmeiseen synkkyyteen liittyy mielenkiintoisia piirteitä nimenomaan suomalaisuutta ajatellen. On lähes mahdotonta kuvitella, että 100% ruotsalaisperäinen viisikko voisi synnyttää Hagnesta Hillin kaltaisen kokonaisuuden. Ruotsalaiset ovat toisaalta vanhaa herrakansaa, heillä on poikkeuksellisen vahvan itsetunto, mutta ovat toisaalta sosiaalidemokraatteja selkärangaltaan. Merkittävä osa Kentin voimassa piileekin yrmyn suomalaisessa tinkimättömyydessä, joka manifestoituu Sami Sirviön, Harri Männyn ja Markus Mustosen soitossa sekä olemuksessa. Isola osoittautuukin uuden levyn rinnalla tarpeelliseksi askeleeksi kohti Hagnesta Hilliä. Täytyy kuitenkin todeta, että tältä levyltä ei taida irrota yhtään biisiä seuraavalle Absolute Hits -kokoelmalle, vaikka Depeche Mode -heavy En himmelsk drog, joka muuten sisältää maukkaan kitaralainan U2:n Love Is Blindnessista, ja ilmeinen singlevalinta Revolt III edustavat sitä ripeämpää Kentiä, jota moni varmaan haluaisi kuulla enemmänkin.
Teksteissään Joakim Berg sanoo sanottavansa selkä suorana ja silmät avoinna. Laulujen minä ruotii omia heikkouksiaan rehellisemmin ja monipuolisemmin kuin mihin ollaan pop-maailmassa totuttu. Berg on äidinkielellään upea tekstinkirjoittaja ja sanojensa tulkki ja hän onnistuu tällä uutukaisella tavoittamaan koskettavuuden, joka kuitenkin kääntää melankolian elämän voimavaraksi ja terveeksi toivoksi avaamalla syviä, mutta pieniä paloja sielustaan. Ensi vuonna julkaistava englanninkielinen Hagnesta Hill tulee jäämään näin intensiivisissä tunnelmissa edellistä yritelmääkin veltommaksi varjoksi, ellei Bergin englanninkielessä ole tapahtunut ihmeparantumista parissa vuodessa. Hagnesta Hill on 90-luvun lopun vaikuttavimman orkesterin vaikuttavin levy.