Gene Simmons ja Paul Stanley hokivat Monsterin julkaisun kynnyksellä viestiä perusasioista. Ei sinfoniaorkesteria, balladeja, täyteraitoja tai eunukkikuoroja taustalla, vaan rockia Kissin malliin kaasu pohjassa. Monster on täsmälleen isojen poikien kuvauksen mukainen albumi. Se pyrkii toistamaan vahvuuksia, joita Kissillä oli heti uransa alussa neljäkymmentä vuotta sitten. Vaikutelmaa tukevat lyhyet biisit ja sopivan rämäpäinen ja kevyt tuotanto.
Asenteesta kertoo se, että kaikki tämän levyn biisit voitaisiin toistaa livenä sellaisenaan. Simmons on jopa pohtinut Monsterin soittamista kokonaisuutena keikoilla. Se olisi hurjan biisisuman omaavalta bändiltä ylpeä teko. Monster ei kuitenkaan ole aivan niin hyvä albumi, että ajatusta voisi sellaisenaan kannattaa. Puolenkymmentä liveraitaa tästä irtoaa helposti.
Mieleen jäävät erityisesti vikkelä avausraita Hell Or Hallelujah, alicecoopermainen Freak, jyrääväntarttuva Shout Mercy ja Creatures Of The Night -albumin (1982) sävyjä syleilevä Take Me Down Below. Kitaristi Tommy Thayer on maininnan arvoisessa vedossa. Sen lisäksi, että mies on osallistunut biisintekoon enemmän kuin Simmons, soolot ovat kautta levyn kirpeitä ja innostavia. Kunnon Kiss-albumin tapaan soolokitaristi ja rumpali saavat laulaakseen yhdet biisit.
Psycho Circusilta (1998) ei jäänyt lopulta eloon kuin nimibiisi, Sonic Boomilta (2009) ei sitäkään. Monsterille käynee samoin. Kansakuntien geneettiseen perintöön imeytyvät aivan muun aikakauden Kiss-vedot. Siitä huolimatta Monster on rivakka ja viihdyttävä Kiss-albumi.
