Tämä suureellinen julkaisu seisoo huteralla rajalla. Puomin toisella puolella seisoo huippupieteetillä toteutettu rock-historian uudelleenpaketointi, toisella fetisistinen keräilyporno. The Who -yhtyeen esikoisalbumi on paisutettu viiden cd-levyn mittaan. Tykötarpeiksi on paketoitu näköisvedokset julisteesta, klubiflyerista, pääsylipusta ja promokuvasta. Parasta on komea kirja, jonka valokuvat saavat takuulla jokaisen vähänkään 1960-luvun estetiikalle sykkivän sydämen räjähtämispisteeseen.
Musiikillinen ydin on kahdella kiekolla. Monomiksaukset alkuperäislevystä, varhaissingleistä ja hajajulkaistuista irtoraidoista kertovat olennaisen. Parhaimmillaan The Whon ilmaisullinen intensiteetti on silkkaa ylivoimaa. Heikoimmillaan yhtyeen varhaistuotanto on merkityksellistä ainoastaan hurahtaneille. Normaalikuuntelija tuskin jaksaa innostua neljännestä Daddy Rollin’ Stone -versiosta. Omat kappaleet ovat nekin monin paikoin lähinnä ajan geneeristä perusrieskaa.
Osittain rekonstruktion puolelle kallistuvat stereomiksaukset on tehty näkemyksellä ja ansaitsevat tulla kuulluksi. Jos vuonna 1965 olisi osattu tehdä stereoversioita, nämä voisivat olla ne. Pete Townshendin varhaisia demoja sisältävä levy tarjoaa kiehtovampaa ideoiden arkeologiaa. My Generation -pommin alkio on tässä. Ujolla pojalla on visio. Kiihko pusertuu änkytykseksi ja ilmassa kytee: kohta räjähtää.
