KOLMAS NAINEN: Tienhaarat 1986–2010

Arvio julkaistu Soundissa 12/2010.
Kirjoittanut: Antti Marttinen.

”Alavuden Dr. Feelgoodiksi” alussa nimetty Kolmas Nainen soitti ensilevyillään rhythm & blues -pohjaista boogieta, joka muuttui ja jalostui pikku hiljaa. Yhtye ei kuitenkaan koskaan vaipunut täysin melankolian valtaan, vaikka Pauli Hanhiniemen sanoituksissa joskus krapulaa kärsittiinkin.

Arvio

KOLMAS NAINEN
Tienhaarat 1986–2010
Universal

”Alavuden Dr. Feelgoodiksi” alussa nimetty Kolmas Nainen soitti ensilevyillään rhythm & blues -pohjaista boogieta, joka muuttui ja jalostui pikku hiljaa. Yhtye ei kuitenkaan koskaan vaipunut täysin melankolian valtaan, vaikka Pauli Hanhiniemen sanoituksissa joskus krapulaa kärsittiinkin.

Ensilevy Kolmas Nainen (1986) on raikasta, rempseää rockia, jolla ei suvantokohtia ole. Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita nousi pieneksi hitiksi ja bändi alkoi niittää mainetta lakeuksilla. Seuraavana vuonna julkaistu Paha minut iski ei ollut musiikkinsa puolesta kovin kaukana edeltäjästään.

Kolmas Nainen lisäsi tunnettavuuttaan vanhalla tavalla, keikkailemalla ja radiosoitolla. Alkuperäisen kitaristin Timo Löyvän tilalle tuli Timo Kivikangas kesällä 1989. Enimmän määrän sävellyksistä teki toinen kitaristi Sakari Pesola.

Kolmas Nainen kuvasi biiseissään paljon maaseutua ja sen rakennemuutosta. Yhtyeen keskeistä antia on melkein sen koko tuotanto. Tästä asti aikaa -hitin myötä bändistä tuli koko kansan tuntema, mutta vaikka sen anti monipuolistui, Kolmas Nainen ei täysin hylännyt rempseää otettaan musiikin tekemiseen.
Levyltä Onnen oikotiellä (1994) kuuluu jo ideoiden käyminen vähiin. Mukana on vanhojen asioiden toisintoja ja keskitien rokkia, mutta myös sellaisia
sattumia kuin Pyörteeseen. Albumin jälkeen Kolmas Nainen pani pillit pussiin ja seuraava uusi levy Sydänääniä ilmestyi vasta vuosi sitten. Sen tunnisti hyvin saman yhtyeen teoksi. Vaikka asialla eivät enää olleet nuorukaiset, levyn anti ei ollut tyhjää nostalgiaa.

Studiolevyjen lisäksi laatikossa on mukana näyte yhtyeen livekunnosta vuonna 2010. Levy puolustaa paikkaansa, mutta boksin hankkiminen sen takia ei ole vaivan tai rahan arvoista.

Santtu Luoto on kirjoittanut asiallisen, yhtyeen elinkaarta peilaavan esseen. Sen sijaan levytysten kirjaamisen kanssa on hutiloitu: bonusbiisien kohdalla on usein epäselvää, mistä ne ovat peräisin. Äänitenumerot auttavat salapoliisityössä, jota joutuu vääjäämättä tekemään.

Puutteineenkin Tienhaarat-boksi piirtää terävän kuvan yhdestä suomirockin keskeisestä artistista ja sen tuotannosta.

Lisää luettavaa