The Path Of Totality (2011) ei ollut mikään yllätysveto. Jos ei nyt dubstep-flirttailua sinänsä, jotain sen kaltaista irtiottoa moni varmasti Kornilta uumoilikin – tai toivoi. Ylipäätään koko kuvio näytti paperilla vaarallisemmalta kuin miltä se lopulta kuulosti.
The Paradigm Shiftia ennakoitiin puhumalla ”paluusta vanhaan”. Siis jauhamalla sitä samaa paskaa, jota Kornin ikäisten yhtyeiden kohdalla jauhetaan muutenkin jatkuvasti. Mitä se voi ensilevytyksensä 19 vuotta nuorempina tehneiden muusikoiden tapauksessa edes tarkoittaa? Sitä, että alkuperäinen kitaristi Brian ”Head” Welch on pienen huilin jälkeen liittynyt uudestaan bändiin?
The Path Of Totality oli kokeilu, joka Kornin piti tehdä voidakseen jatkaa eteenpäin. Skrillex-yhteistyön jälkijättöiseltä äpärälapselta vaikuttava Never Never ei ensisinglenä ollutkaan muuta kuin markkinoinnillisesti oiva, mutta kovin harhaanjohtava veto. Kokonaisuutena uutukainen ei toki vertaudu sen paremmin edeltäjäänsä kuin Korn-debyyttiinkään (1994), joten se, missä määrin tässä nyt on palattu vanhaan ilmaisuun, on tulkintakysymys.
Tavallaan The Paradigm Shift kuulostaa siltä kuin jos 90-luvun Korn olisi silloisista lähtökohdistaan pyrkinyt tekemään poppia. Lopputuloksena sillä on tarjota nippu kolossaalisen alavireisiä, ihan vaan biiseinä toimivia biisejä ja Never Never, joka ei toimi oikein mitenkään. Prey For Me ja Love & Meth ovat mukavia tuulahduksia nu-metalia ajalta ennen nu-metalia, ja silti jo jälkimmäiseen on saatu ympättyä levyn ensimmäinen sellainen kertosäe, joilla levyjä yleisen käsityksen mukaan myydään.
Kornin ominta aluetta on edelleen ahdistavuuteen asti vyöryvä massiivinen äänivalli. Vahvalla rytmisellä pohjalla se on vastustamattoman tarttuva konsepti, oli siinä melodiaa tai ei. Vasta Punishment Timen riitasointuisen teeman ja ilmavan kertosäkeen kontrastista todella tajuaa kuinka kaukana levyn taiteelliset ääripäät ovat toisistaan.
Varsinainen yllätysveto taitaa sittenkin olla The Paradigm Shift. Se on nimittäin todella hyvä levy.
