KORPIKLAANI: Tervaskanto

Korpiklaanin humppafolkmetalli on kohottanut kolpakoita ylistykseen monilla rintamilla. Bändin musiikki-ilottelussa on piirteitä, joiden perusteella kehut on helppo ymmärtää. Korpiklaanin tahdissa vietetään mökkibileitä äijäporukalla ja bändin levy pannaan soimaan savusaunan jälkeisessä vilvoittelussa – ellei jouduta sammutustalkoisiin – tai riemastutaan keikalla tanssimaan piirissä, jolloin riskimmätkin kaverit suostuvat riisumaan paitansa.

Kotioloissa levyltä kuunneltuna Tervaskanto ei nostata samanlaisia tuntoja. Bändin taitavaan ja tyylinsä pitävään iskuvoimaan on sentään kohtuullisen helppo samaistua ja ryhmän osaamista ja ymmärrystä voi kunnioittaa. Mutta ulkomaille "finnish humppa folk metalina" markkinoidun yhtyeen perusolemuksen tosiolevaista on hankala ymmärtää. Finntrollin ja etenkin Moonsorrowin rinnalla Korpiklaani on lähinnä iskelmää, jonka johtoajatus antaa vaisun jäljen ja metsästyskoira juoksee eksyksiin.

Korpiklaanin levyä kuunnellessa on helppo rakentaa mielikuvia muinaisista korpikansan hirsitavernoista, joissa sahti virtaa ja laulua piisaa. Mutta miksi pitää laulaa välillä englanniksi? Jos ollaan suomalaisia, ollaan sitten suomalaisia ja annetaan ulkomaalaisten ihmetellä koko rahan edestä.