KOTITEOLLISUUS: Kruuna/klaava

Arvio julkaistu Soundissa 3/2015.
Kirjoittanut: Antti Granlund.

Arvio

KOTITEOLLISUUS
Kruuna/klaava
Johanna

Kotiteollisuudesta on saanut olla huolissaan aivan liian kauan. Pysyväksi osaksi kotimaista viihdemyllyä liitettyyn Hynyseen on, totta kai, jo vuosia törmännyt ennemminkin lauantai-illan huumoriohjelmissa ja Me Naisten parisuhdehaastatteluissa kuin missään, joka alkaa sanalla rock. Ja muu bändi on kompannut komeasti olemalla, totta kai, joko alasti, kännissä tai netissä faneille virnuilemassa.

Eipä sinänsä, Kotiteollisuuden harjoittama Muppet Show on toki parhaimmillaan hillittömän viihdyttävää, mutta olisi kohtuullista odottaa, että vastapainona olisi jotain oikeasti hyvää ja kestävää. Viime aikoina sitäkään ei oikein ole ollut tarjolla. Bändi on julkaissut viimeisen kymmenen vuoden aikana liudan juuttaan epätasaisia albumikokonaisuuksia, ja kun vielä mukaan lasketaan kolme virkistyskäytössä ihan kivaa, mutta musiikin laadulla mitattuna heikkoa Sotakoira-coverlevyä, ei ole ihme, jos bändin imago alkaa olla reikiä täynnä.

Niin että mitä helvettiä nyt on tapahtunut? Kotiteollisuus on nimittäin tehnyt albumin, joka on paitsi yksi kovimmista kotimaisista rocklevyistä tällä vuosikymmenellä, myös bändin paras tuotos kenties ikinä. Kruuna/klaava on raivoisa, rauhallinen, kevyt, raskas, pirullinen ja herkkä, se sisältää enemmän hittikertosäkeitä kuin on lupa toivoa ja sen soundi on taivaallisen tai, heh, helvetillisen hyvä. Hynynen laulaa oikein, bändin soitto rullaa rujon vaivattomasti ja tekstien iskusäkeet napsuvat maaleihinsa.

Eivätkä kitarat ole koskaan soineet Kotiteollisuuden albumilla yhtä upeasti kuin nyt. Jos vuosi sitten bändiin virallisesti liittyneen, muun muassa Viikatetta ja Mokomaa aikaisemmin tuottaneen Miitri Aaltosen vaikutus on tämä, eipä voi muuta kuin kehua onnistunutta rekrytointia.

Äärimmäisen linjan metallipäille varoituksen sanana kerrottakoon, että nyt puhutaan nimenomaan rockista, ei heavystä. Kruuna/klaava on paikoin jopa yllättävän kevyt ja heleä albumi, muutamaa äkäistä ärjäisyä tai vaikkapa albumin starttaavaa Leiki kuollutta -runttausta lukuun ottamatta. Bändi on kertonut hakeneensa inspiraatiota muun muassa Foo Fightersilta, Tom Pettyltä ja (kääks!) Duran Duranilta, ja se kuuluu. Munattomaksi meno ei silti missään vaiheessä käy.

Tietysti Kotiteollisuus on aina Kotiteollisuus. Melodisesti tai laulujen aiheiden suhteen uusi albumi ei tarjoa mitään uutta. Ulkona odottaa kuolema, pienellä ihmisellä on aina kylmä ja ainoa lämmittävä roihu on saatanan sotajoukon sytyttämä. Mutta mietitäänpäs hetki. Kuka kaipaa ”jotain uutta” aikana, jolloin saattaa kulua kuukausia ilman, että Suomessa julkaistaan edes yksi hyvä rockbiisi? Kotiteollisuuden uuden levyn yhdestätoista kappaleesta kahdeksan on loistavia, ja esimerkiksi päätösbiisi Piru lukee Raamattua nousee seitsemän ja puolen minuutin mitassaan yhdeksi yhtyeen uran hienoimmista. Se on poikkeuksellinen suoritus bändiltä, joka on julkaissut 15 albumia.

Onhan asiassa se kääntöpuolikin. Kun on vuosia tyylilleen uskollinen, normaalit hetket muuttuvat tylsiksi hetkiksi. Kruuna/klaava ei ole täydellinen levy, ja esimerkiksi Puolitiessä ja Itsemurhalentäjä ovat lopulta aika turhanpäiväisiä ralleja.

Hienoa on kuitenkin se, että vuonna 2015 Kotiteollisuus on jälleen tärkeä rockbändi. Musiikkinsa ansiosta.

Lisää luettavaa