La Serenadassa on kyse aidosta itäsuomalaisesta hulluudesta, vaikka Kamelit ovatkin viekkaasti kannessa hämänneet suunnan sombreroineen kohti Meksikoa.
Kumikamelin lyriikat ovat YUP:lle lievästi sukua olevaa absurdia realismia, joissa yllättävät käänteet seuraavat toinen toistaan sen kummemmin itsestään ilmoittamatta. Tosin suoremmatkin parodiat on hallussa, siitä esimerkkinä tuolilta pudottavan hauska Konna. Äkkiseltään Kumikamelin on valmis teilaamaan puolivillaisena huumoriyhtyeenä, mutta tarkemmin levyyn tutustuttua teksteistä löytyy myös surumielistä syvyyttä, jos sen kaiken meuhkaamisen alta jaksaa kaivaa. Musiikki jää väkisinkin pelkäksi työkaluksi, vaikka väliin 80-lukulaisessa discojytkeessä (Lepohetki) ja sukulaisorkesteri Eläkeläisiä muistuttavassa suoraviivaisemmassa lätkytyksessä (Hullu) ideaa onkin.
