Kun tähdet ovat sammuneet – Hallatar jatkaa Juha Raivion surutyötä nimimiesten tukemana

Arvio julkaistu Soundissa 9/2017.
Kirjoittanut: Mape Ollila.

Arvio

Hallatar
No Stars Upon The Bridge
Svart

Hallatar olisi helppoa mieltää vain taas yhdeksi nimiukkojen superprojektiksi, ovathan yhtyeessä melodisen doom metalin saralla isoisten joukkoon nousseen Swallow The Sunin ajatus- ja musiikkihautomo Juha Raivion lisäksi Amorphis-vokalisti Tomi Joutsen ja HIM:in maineikas ex-rumpali Gas Lipstick. No Stars Upon The Bridge on kuitenkin jotain aivan muuta kuin kokeneiden metallimiesten huvikseen puuhastelua. Se on sukellus surun syvimpään, jonka musiikin Raivio sävelsi yhdessä viikossa menetettyään elämänkumppaninsa Aleah Starbridgen huhtikuussa 2016. Raivio ei kuulemma muista viikosta mitään eikä sen aikana yksinäisyyden ytimessä syntynyttä musiikkia ole myöskään jälkikäteen korjailtu tai millään muulla tavalla muutettu. Nimimiehetkin ovat Raivion mukana enemmän ystävyytensä kuin musiikillisten meriittiensä vuoksi.

Kun Starbridgen hauraankaunis ääni kuiskaa päätöskappaleen haamumaisen, epämääräisesti lausutun kertosäkeen kuin suoraan sieluun, kyyneleet eivät ole kaukana enää kuulijallakaan.

Melodinen, murskaavan raskas ja vavahduttavan kaunis No Stars Upon The Bridge perustuu Starbridgen runoihin. Se vaikuttaa osalta surutyötä, joka alkoi jo Aleahin ja Raivion yhteisen Trees Of Etenity -yhtyeen pakahduttavalla Hour Of The Nightingale -albumilla (2016), ja joka saattaa jatkua tämän jälkeen vielä naisen postuumilla sooloalbumillakin. Se on supermusikaalisen miehen suodattamatonta surua doom- ja jopa black metalinkin muotokielellä. Se on enemmän tunnetta kuin musiikkia. Se on murheen, menetyksen ja yksinäisyyden soundtrack, jolle Raivio on sisimmästään jotenkin löytänyt myös valon.

Kun Starbridgen hauraankaunis ääni kuiskaa päätöskappaleen haamumaisen, epämääräisesti lausutun kertosäkeen kuin suoraan sieluun, kyyneleet eivät ole kaukana enää kuulijallakaan. Menetyksestä tulee konkreettinen ja albumin kuuntelu käy melkein liian intiimiksi. Se on valtava kunnia ja tuntuu samalla kuin surun sieluun tirkistelyltä, mutta myös levyn olemassaolon pohjimmainen syy valkenee: Raiviota ajaa tarve saada talteen Aleahin musiikista niin paljon kuin mahdollista.

Miten sellaiselle annetaan arvosana?

Lisää luettavaa