On perin mielenkiintoista, että Chuck Berry halusi jättää viime hetkillään testamentiksi vielä albumin. Mies, joka ei enää viime vuosikymmeninä katsonut aiheelliseksi levyttää tai ylipäätään luoda uutta musiikkia.
Ysikymppisenä työstetty Chuck voisi olla kaikkien aikojen merkittävimmin rock’n’roll-hahmon – ja nimenomaan hahmon, sarjakuvamaista roolia alleviivaa ikoninen kansikuva, jossa Chuck-setä poseeraa kitara tanassa leveässä haara-asennossa – viimeisillä voimilla kasaan rykäisty kooste siitä, mitä on huvittanut juuri sillä hetkellä soitella tai Johnny Cashin tapaan artistiprofiilin päivittäminen nykyhetkeen uusien yhteistyökumppanien kanssa.
Chuck ei ole kumpaakaan. Vanhan herran puolesta ei tarvitse hävetä, tämän sukupolven tervaskannot kykenevät vaikka mihin vielä tässä iässä. Mutta aika vähän levyltä välittyy sekään, kuinka tärkeä sälli sen on tehnyt. Soitto ja laulu kulkee tarpeen vaatiessa leppoisasti, välillä sähäkästikin. Painoarvo siltä kuitenkin uupuu.
Kierrättämisestä oman taiteenlajinsa tehnyt Charles Edward Berry ei olisi oma itsensä, jos sitä ei harrastettaisi vielä viimeisellä levyllä. Lady B Goode on uusintaversio arvaatteko mistä ja kovin tutusti käynnistyy myös sinkkubiisi Big Boys. Ainoa kunnolla ihon alle menevä hetki on bluespala Dutchman, jolla vanhan miehen karisma välittyy.
Chuck Berryn kuninkuuden muistomerkiksi Chuckista ei ole, mutta kyllä sen tahtiin rock’n’rollin luojaa kelpaa muistella.