KUOLEMANLAAKSO: Uljas uusi maailma

Arvio julkaistu Soundissa 12/2012.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.

Arvio

KUOLEMANLAAKSO
Uljas uusi maailma
Svart

Kuolemanlaakso kokoaa pimentävän varjonsa alle sujuvasti Aldous Huxleyn maailmankuvan, sveitsiläisen metallin ehdottomuuden ja suomalaiskansallisen lyyrisyyden. Ei ehkä niitä todennäköisimpiä yhdistelmiä.

Harvoin on bändi debyyttilevyllään yhtä avoimesti rummuttanut esikuvansa nimeä. Kuolemanlaakson taiteellisen velan noteeraamista Triptykonille ei siis tarvitse odottaa levyn kuulemiseen asti. Vaarana on, että jo valmiiksi on kiusaus ryhtyä virittämään vertailuja alkuperäiseen. Siinä seuraaja saa usein kylmää kyytiä.

Kuolemanlaakson ongelmista tämä ei kuitenkaan ole pahimpia. Jylhyys ja jyrkkyys ovat lähes aidon asian veroisia. Triptykon-kitaristi V. Santura on osatuottajan, miksaajan ja masteroijan ominaisuudessa taatusti tiennyt, mitä levylle on haluttu. Levyn pelottava äänimaailma onkin yksi bulkkimetallista heti erottava tekijä. Ja vaikka Uljas uusi maailma on luotu itse sylttytehtaalla, ei Kuolemanlaaksoa voi pitää millään muotoa tribuuttibändinä.

Kun monissa bändeissä aiheellisesti kiitelty Mikko Kotamäki rääkyy, ei paljon kehtaa ulosantia kyseenalaistaa. Puhdas laulu ja etenkin puheosuudet lyövät vastaan. Erityisesti jälkimmäinen on kiusallisen kömpelöä. Runonlausunta ja metalli erikseen, kiitos. Kun lopputulos vertautuu Ruoskaan ja alkuaikojen Maj Karmaan, voidaan sanoa, että homma tuskin meni niin kuin piti. Ulkopuolisella, suomea puhuvalla tuottajalle olisi tässä kohtaa ollut savottaa.

Ja sitten on tämä Eino Leino. Tuskaisan kansallisrunoilijan tuotanto sopii teoriatasolla Kuolemanlaakson maisemaan ongelmitta. Leinosta inspiroituminen ei ole pahasta, mutta käytännön tasolla Markus Laakson tekstit vertautuvat huomattavasti tuoreempaan kansantaiteilijaan eli Jouni Hynyseen. Eikä kyse ole edes siitä, että mitassa pysyvät ja wanhaa suomea uskottavasti pyörittävät tekstit olisivat millään muotoa huonoja. Lähtökohtainen epäsuhta 1900-luvun alun kielen ja sata vuotta uudemman metallimusiikin välillä on vain liian suuri.

Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, albumille olisi tehnyt hyvää pysytteleminen juuri siinä, missä se toimii parhaiten eli tunneskaalan alarekisteriä myötäilevässä ilkeässä ja sysimustassa paatoksessa. Silloin Kuolemanlaakso ottaa ikävästi kraiveleista kiinni ja puristaa. Tämän jatkumon Roihusydämen kaltainen kahden markan shamanismi käsittämättömästi katkaisee.

Kritiikin paikkojen helppo osoittaminen johtuu yksinomaan siitä, että ensiluokkaisen musiikin rinnalla ne paljastuvat kirkkaammin. Sävellyksistä homma ei jää kiinni ja sovituksissa on avarakatseista näkemystä. Esimerkiksi Nostos & Algosin lopun nostatus on mestarin työtä. Yli viiden minuutin runnomisen jälkeen löytyy vielä uusi vaihde. Kotamäki profetoi elinkautista tuomiota, johon helpotuksen tuo vasta elonlangan katkeaminen. Löysät meinaa valahtaa housuun joka kerta.

Lisää luettavaa