Norjalaisessa musiikissa on tapahtunut neljännesvuosisadan aikana niin valtavasti, että Kvelertakilla on mistä ammentaa. Ensimmäisellä levyllään (Kvelertak, 2010) niin fanien kuin muusikoidenkin silmät auki räväyttänyt bändi tonkii blackmetalin ja saastaisen rock’n’rollin parhaita puolia ja yhdistelee niitä raikkaasti omaleimaiseen sointiinsa.
Meirillä norjalainen perintö – Turbonegron härskiys ja punk-asenne, Immortalin kylmä metallisuus ja Darkthronen raatelu – kohtaa Mastodonin ja Baronessin kaltaisten bändien progressiivisuuden ja hämyisyyden. Kun tähän lisätään Kvelertakin näkemys tarttuvista elementeistä ja sopiva teemojen toisto, likainen ja vaarallinen rock’n’roll on saanut uuden viestinviejän.
Ensimmäistä levyä isommista ympyröistä ja kovista odotuksista toista levyä kohtaa voisi kuvitella syntyvän paineita. Olivatpa kämmenet hikoilleet tai eivät, Meirillä eivät paineet kuulu. Levy on rennon ja pakottoman oloinen.
Kvelertak laulaa edelleen norjaksi ja jalostaa ensimmäisen levynsä konseptia suuria korjausliikkeitä välttäen. Meir-levyllä raikuu juuri sellainen röyhkeys, jota norjalainen perintö vaatiikin. Ihmeellistä, ettei kukaan ole keksinyt näin loistavaa keitosta aiemmin.
