KWAN: Love Beyond This World

Kwan ei ole uusiutunut radikaalisti, mutta se on puristettu kokoon.

Kun yhtyeen kansainväliseksi läpimurroksi ennakoitu kolmas levy Love Beyond This World on kymmenennen kerran pyörinyt päätökseensä, ei ole enää mielekästä eritellä sen tehokkuutta, virtaviivaisuutta ja musiikillisien ratkaisujen myötä avautuvia kaupallisia mahdollisuuksia. Vaikka vaalitun albumin mainittujen ominaisuuksien voisi joissakin tapauksissa katsoa sivuavan itse musiikkia varsin ulkokohtaisesti, niiden vaikutus on ilmeinen ja merkityksellinen, sillä yhtyeen kantava ääni kuuluu sen tuottajille ja kirjoittajille eli The Rasmuksen Pauli Rantasalmelle, josta on kouliutunut Risto Asikaisen ja Maki Kolehmaisen kaltainen myyntimies, ja myös Killerissä soittaneelle kitaristi Antti Eräkankaalle. Heille on tulevaisuudessa varmasti käyttöä myös monissa muissa markkinointitehtävissä, jotka kysyvät pelkistämisen ja muotoilun taitoa.

Kwan soi edelleen synkästi, melkein yhtä tummasti kuin sisaryhtyeensä The Rasmus, jonka menestystä se kuuluu opiskelleen valmistautuessaan Euroopan leikkikentille. Kwan kilpailee löyhästi rytmiyhtyeenä hakemalla voimavaransa mielivaltaisista viittauksista, jotka aseinaan se uskaltautuu yleissarjan koitoksiin, määrätietoisesti kootulla paletilla. Tämä ei tee siitä kokeellista tai huonosti rajattua vaan ensisijassa strategista musiikkia, joka ei hätkähdytä alkuperäisasussaan vaan viettelee etäältä pinnallisella poikkeavuudellaan. Kwanin mielenkiintoisuus ja jännittävyys ovatkin kauniisti toteutettuja koreografioita: musiikillinen monitahoisuus ei vastaa rakenteellista edistyksellisyyttä vaan työkaluja ja kuosia, ja niihin on panostettu.

Kulttuuripiraattien myyntipuhe on yllätyksellinen, hyvin jäsentynyt, selkokielinen ja sittenkin jännittävä. Vokalistit Mariko ja Tidjan ovat taitavia valitessaan vapaamielisesti laulullisia tyylejä populaarimusiikin kirjosta myötäilemään suoraviivaisesti kehittyviä sketsejä.

Kwanin kultakuume ei ole vaikuttanut sen soitinnukseen, ja muusikoita sekä ääniä käytetään avarakatseisesti mutta hyvin toiminnallisesti ja sovitetusti. Syvyysvaikutelma on ohut, eikä rakkaudesta runoilevan Love Beyond This Worldin musiikki ole sen enempää vähäeleistä kuin yliampuvaa, mietteliästä kuin kovaäänistä, ei hyväkäytöksistä vaan lamaantunutta, ei pidättyvää vaan kahlittua, kuitenkin toiveikkaalla tavalla eläytyvää ja totta kai romanttista! Kwan on soitettua muttei kovin tulkitsevaa, tasaiseksi tuotettua, kompressoitua ääntä, joka on jäljitettävissä ongelmitta alkutekijöihinsä, kauttaaltaan yksinkertaisiin pop-kappaleisiin, jotka on visualisoitu väkivaltaisesti tummentaen.

Kaupallinen menestys on edellytys liiketoiminnan jatkuvuudelle, eikä sen määrätietoisesta tavoittelusta ole kohtuullista syyttää ketään. Pakattu, lineaarinen, harmoninen Kwan ei sorru aivan ylenmääräiseen kosiskeluun. Sen tie maailman markkinoille olisi voinut käydä vieläkin varovaisemmin. Musiikintekoprosessia ohjailleiden pyrkimysten ymmärrettävyys ja paljastaminen eivät siitä huolimatta ole suoja perustavanlaatuista kritiikkiä vastaan.

Musiikkia voi tuottaa lisä- ja säilöntäaineineen kuin yksittäispakattua valmisruokaa, mutta valmisruoan ei ole poikkeuksetta tarkoituksenmukaista olla mautonta ja hajutonta. Musiikin kohdalla usein se vesittämätön, pyyteetön ja epätietoisuuttaankin omaperäinen artikkeli kestää vuosien ja vuosikymmenien kasvattavan vuoropuhelun kanssamme. Todellinen suoraselkäisyys ja uskollisuus sisäsyntyisille musiikillisille näkemyksille on paras säilöntäaine.

Musiikki, joka kuulostaa ihmiseltä ja joka on syntynyt ilmaisun tarpeesta vastaamaan itse asetettuihin kysymysiin, säilyttää kosketuksensa ihmisiin. Päätän torjuvan arvioni neutraalista musiikista lainaamalla Jimmy Smithiä, joka on tehnyt 50-vuotisen uran musiikin parissa: "Real music's gonna last. All that other bullshit is here today and gone tomorrow".