Neiti Germanottan kosmologiaan tutustuessa mieleen tulee Marilyn Manson. Gagan” little monsters” -läppä rakentaa hyljeksittyjen ulkopuolisten öisin elävää heimoa, jolla tuntuu olevan paljon yhteistä Marilyn Mansonin goottilegioonien kanssa. TV:ssä näytetyllä keikalla välispiikit olivat todella pitkiä ja niissä tämä heimo kävi aina taistoaan julmaa ymmärtämätöntä maailmaa vastaan. Gagan oma imago on korostetun friikahtava, vaikka musiikki syleilee häpeilemättä popin valtavirtaa, syöttäen sinne 30 vuotta tanssimusiikin historiaa.
Musiikillisesti kaikki eurohumpasta katu-uskottavaan elektroon menee tehosekoittimeen. Kertosäkeet kurottavat kohti taivaita. Monessa biisissä konematto toimii esimerkillisen hienosti. Neidillä ovat murisevat filsubassot hallussa. Myös sävelkynä on ajoittain todella kovassa terässä, mutta mitä kauemmaksi jumputuksesta harhaillaan, sitä huonommin homma toimii. Ainakaan vielä klassista AOR:ää tai Springsteeniä lainailevat jutut eivät ota tulta alleen.
Keitokseen on lisätty Clarence Clemonsin saksofoni ja joitain todella herkullisella tavalla solmuun väännettyjä rock-kliseekitaroita. Electric Chapel on riemastuttava esimerkki. Laulajana Gaga on todella vahva, mutta häneltä puuttuu tarve tuoda tätä esille jatkuvalla syötöllä, eli monotoniset resitaatiot taipuvat yhtä hyvin kuin ersatz-oopperakin.
Levy on yli tunnin mitassaan hiukan liian pitkä. Bonusmateriaaleihin en viitsinyt edes tutustua, koska osaan kirjoittaa ”soveltuu lähinnä tosifaneille” ulkomuistista. Kaikesta huolimatta Lady Gaga taitaa painia aika pitkälle omassa sarjassaan tällä hetkellä.
