Saadakseen haluamansa otot tuottaja Machine laittoi laulaja Randy Blythen juoksemaan ympäri korttelia. Kadulta suoraan nauhoituskoppiin, luurit päähän ja huutoa henkihieverissä, oksentamisen rajamaille. En tiedä, onko se Machinen äänitysmetodien vai bändin kehitysharppauksen ansiota, mutta Lamb Of God ei ole aiemmin kuulostanut näin äreältä ja luovalta yhtä aikaa.
Lamb Of God ja Pantera on liitetty samaan lauseeseen niin usein, että nyt ei viitsitä enää edes hämätä. Redneckin Philip Anselmo -tyylinen laulu on täysin tietoinen valinta eikä muissakaan biiseissä kaukana liikuta. Keskitempoista lanausta Sacramentilla suosiva Lamb Of God on yksi niistä harvoista, joiden lihakset kestävät viestikapulan vastaanoton Panteralta. Moni levy on vedetty tukkoon samaa yrittäessä, mutta Lamb Of God ei ole hävittänyt notkeuttaan kaiken jyrsimisen seassakaan. Esimerkiksi Again We Rise kirmaa liikkeelle kuin Ruotsin tuomiopäivä Arch Enemy.
Lamb Of God kuuluu niihin uudemman polven amerikkalaisbändeihin, joille Zakk Wylden kaltaiset suorasanaiset veteraanitkin kilistävät lasejaan. Randy Blythen kesken kiertueen antamat haastattelut eivät vaan ole erityisen lupaavia. Mies on ruvennut pillittämään surkeuttaan kuin grunge-kauden pahimmat antisankarit konsanaan.
