LAMB OF GOD: Wrath

Arvio julkaistu Soundissa 2/2009.
Kirjoittanut: Antti Mattila.

Ennakkotunnelmissaan niin rumpali Chris Adler kuin laulaja Randy Blythekin kuvailivat Wrath-albumia rakenteiltaan yksinkertaisemmaksi ja ilmiasultaan raaemmaksi kuin viimeisimpiä levytyksiä Sacrament (2006) ja Ashes Of The Wake (2004). Viitteeksi tulevalle mainittiin vuoden 2003 maanjäristys As The Palaces Burn.

Arvio

LAMB OF GOD
Wrath
Roadrunner

Ennakkotunnelmissaan niin rumpali Chris Adler kuin laulaja Randy Blythekin kuvailivat Wrath-albumia rakenteiltaan yksinkertaisemmaksi ja ilmiasultaan raaemmaksi kuin viimeisimpiä levytyksiä Sacrament (2006) ja Ashes Of The Wake (2004). Viitteeksi tulevalle mainittiin vuoden 2003 maanjäristys As The Palaces Burn.

Wrath on raskas levy, paikoin äärimmäisen painava, mikä tuskin yllättää ketään. Nyt Lamb Of God panostaa myös vauhtiin: biisit kimpoavat terhakoiden temponvaihtojen ansiosta yllättäviinkin suuntiin. Jos oivallisesta Sacramentista oikein etsimällä jotain naputtamista hakisi, syytteet kohdistuisivat kankeuteen ja möykkymäiseen kokonaisuuteen. Wrath on irtonaisempi, likaisempi ja sähäkämpi liikkeissään.

Helmikuussa Lahdesta kiertueensa aloittanut ja kesäkuussa Helsingissä Metallicaa lämmittelevä Lamb Of God ei edusta mieleenpainuvinta musiikkia siinä mielessä, että jokainen melodia ja nyanssi kiinnittyisi pääkoppaan. Mukana hyräily ja viheltely lienee mahdotonta, mutta bändi korvaa raa’alla voimalla sen minkä tarttuvuudessa häviää. Silti Wrathillä on yllättävän paljon tarttumapintaa. Hurjia Pantera- tai Sepultura-tyylin riffejä, Philip Anselmon mallintamaa huutoa, räjähtäviä biisien aloituksia ja murskaavaa jyräystä. Wrath on ensinuotista loppukipinöintiin malliesimerkki uudemman amerikkalaisen metallin elinvoimasta.

Ensimmäisellä Lamb Of Godin nimellä julkaistulla albumilla, jo vuonna 2000, viisikko väitti olevansa New American Gospel, mitä en tietenkään tuolloin uskonut. Olisi pitänyt.

Lisää luettavaa