Video Games -hitin myötä käsittämättömät määrät Born To Die -albumiaan (2012) myyneestä Lana Del Reystä on välittynyt kuva yhtenä viime vuosien tehokkaimmin brändätyistä ja hypetetyistä artisteista. Suunnitelmallisuudesta kielii omalla tavallaan myös levyjensä provokatorinen otsikointi.
The Black Keysin Dan Auerbachin tuottamalla Ultraviolencella Lana Del Rey syventää systemaattisesti persoonallista tyyliään. Levyn biisien tempot ovat poikkeuksetta uuvuttavan hitaita, mihin laulun uneliaisuus sopii erinomaisesti. Kaikin puolin hyydyttävä kokonaisuus vaikuttaa johdonmukaisen ulkokohtaiselta.
Ultraviolencen lauluissa Lana Del Reyn leikittelee viettelevyyden häivähdyksillä ja itseironiallaan ja hyödyntää Fucked My Way Up To The Top -kappaleen tapaan taitavasti itsestään esitettyjä väitteitä. Del Reyn jos kenen kohdalla joutuu myöntämään totuuden olevan tuolla jossain.
Shades Of Coolilla ja Money Power Glorylla karhea kitarointi rikkoo Ultraviolencea hallitsevaa modernia äänimaisemaa. Old Money on puolestaan pianoineen ja oikeine jousineen sävellyksellisesti vaatimattoman levyn aidosti kaunis balladi. Odottamattomin tapahtuu kuitenkin aivan lopuksi, kun Lana Del Rey on päästää tunteensa pintaan albumin ainoaksi lainakappaleeksi kelpuutetulla Nina Simonen jo 1950-luvulla levyttämällä The Other Womanilla.
