LEEVI AND THE LEAVINGS: Bulebule

Bulebulen inhorealismia hipovien kansien lomasta löytyvässä bändikuvassa Leevi And The Leavings on naamioitu tavallistakin vanhemmiksi ja likaisimmiksi miehiksi. Eikä ihme, sillä Gösta Sundqvistin suomalaista arkea kohtaan tuntemassa rakkaudessa on jo pitkään ollut havaittavissa liki perverssejä piirteitä. Valjastaessaan arjen oman urakehityksensä palvelukseen Sundqvist on muuttunut lauluntekijänä myöhempien aikojen Irwin Goodmaniksi ja Emil von Reteeksi. Bulebulelta paistaa voimakkaana myös se oletus, että laulunaiheiksi parhaiten taipuva elämä on löydettävissä olennaisesti optio- ja nettimiljonäärejä vaatimattomammista yhteiskuntaluokista. Ja jos elämä on kuin euroviisu, niin asiat eivät todellakaan ole hyvin.
Kuin Lenita Airistoa uhmaten nimetty Ihan tavalliset tennissukat yllättää Bulebulen avauksena ajan hengen ja Neil Youngin tapaan jauhavilla kitaroillaan. Leevi And The Leavings muuttuu täyteläisen helskyvästä popyhtyeestä hetkeksi rockbändiksi. Lihaksikas nainen saa otsikkoonsa sopivan hard rockisen sovituksen, Goan arkki rytmittyy reggaeksi ja Hey Come On (Ei voi mitään) muistuttaa suorasukaisuudessaan Sladen kulta-ajoista. Maallinen vaellus päättää Bulebulen Procol Harumin veroisesti klassis-kirkollisten urkujen kera.
Gösta Sundqvist on Bulebulella kiistatta sekä Suomi-popin arjen ylin asiantuntija että sen johtava alapään nero. Ajoittaisesta ressukkamaisuudestaan huolimatta Sundqvistin laulujen urokset ovat aina vähintäänkin miehisiä miehiä. Leevi And The Leavings ei missään oloissa unohda muistuttaa, että elämä ilman seksiä on teeskentelyä. Väite siitä, että keskivertomies ajattelee seksiä joka kuudes sekunti merkitsisi Gösta "Aina mielessä" Sundqvistille suoranaista mentaalista selibaattia. Kun Leevi And The Leavings on jo nähty Häntä koipien välissä ja Käärmenäyttelyssä, niin yhtyeen seuraava albumi voisi hyvinkin olla nimeltään Häntäheikit heiluttaa.