LEEVI AND THE LEAVINGS: Onnen avaimet

Ei ole liioiteltua sanoa, että joistakin Göstä Sundqvistin hengentuotteista on tullut osa suomalaista identiteettiä. Sopivasti lihava, Teuvo, maanteiden kuningas ja muut tuulipukukansan virret ovat ikuisia karaoke- ja yhteislauluklassikoita, laulun muotoon puettuja mininovelleja, joita ei espressosukupolvi osaa arvostaa niiden junttileiman takia. Onnen avaimet ei muuta näiden trendiperseiden mielipidettä mihinkään suuntaan. Onpahan vain taas osoitus Leavingsin elinvoimaisuudesta. Viidentoista levyn jälkeen tämä ei ole huono saavutus.

Musiikillisesti Onnen avaimet ei tuota suurempia yllätyksiä. Mitä sä meinaat- kappaleen kertomus baari-illasta ja seuraavan aamun epävarmuudesta voisi olla tarina kenen tahansa elämästä, joka joskus on aamulla vieras ihminen vierestään herännyt. Suru ja onni soljuu eteenpäin bossanovana, ja kappaleen sanat kuulostavat alkuun perussuomalaiselta iskelmäpaatokselta, kunnes Gösta pysäyttää: "Mä lupasin soittaa sairaalasta/ vaikka lakkaisit kaipaamasta/ enää kolme viikkoa elinaikaa/ Kenet sä näät kun sä silmät aukaiset?/ Ketä sä tähtäät kun aseen laukaiset?" Tehokkaampaa riimittelyä ei ole vähään aikaan silmiini osunut. Tyttö jota ei koskaan suudeltu on yksinkertainen tarina, joka operoi hieman samoilla maaperillä edellisen kanssa, kerronnan sävyn ollessa kuitenkin puhtaammin silkkaa surua kappaleen kertoessa kahden minuutin tarinan kuolleesta tytöstä.

Melankolian alueilla Göstan tekstit parhaiten toimivatkin, sillä esimerkiksi Tallinnan laivalla on kieltämättä tarttuva mutta todella typerä rallatus. Yksinkertaisesti eteenpäin jyräävä Samoissa kengissä on rock-henkisintä Leeviä, mitä olen kuullut. Eikä huono olekaan, vaikkei sanoituksiltaan ylläkään aivan levyn normaalitasolle.

Uusia Leevi-klassikkoja Onnen avaimet ei luultavasti tule synnyttämään. Onpahan vain taas hieno levy suoraan tavallisille ihmisille.