Levyarvio: Onnellinen Billy Corgan ja lähes oikea kokoonpano – The Smashing Pumpkinsin uudella levyllä ovat tähdet kohdallaan

Arvio julkaistu Soundissa 10/2018.
Kirjoittanut: Mikko Meriläinen.

Arvio

The Smashing Pumpkins
Shiny And Oh So Bright, Vol. 1/ LP: No Past. No Future. No Sun
Napalm

Alkuperäiskokoonpanot ja reunionit ovat mystisiä asioita, joiden astuessa kuvioon hommaan latautuu automaattisesti lisäglamouria. Niin paljon kuin The Smashing Pumpkinsin langat ovat aina olleetkin Billy Corganin käsissä, ja niin paljon kuin koko yhtyeen soundi kietoutuukin hänen biisiensä ja välittömästi tunnistettavan laulun ympärille, tarttuu yhtyeen kymmenenteen albumiin aivan uudenlaisella innostuksella kun tietää, ketä levyllä soittaa: alkuperäiset rikoskumppanit kitaristi James Iha ja rumpali Jimmy Chamberlin täydennettynä Corganin viimevuosien aisaparilla Jeff Schroederilla. Ainoastaan basisti D’arcy Wretzky pysyy valitettavasti yhä poissa.

Ei näin vahvaa onnistumista selitetä pelkällä nostalgialla.

Enkä taida olla uudelleen heränneen innostukseni kanssa yksin. No Past. No Future. No Sun on nimittäin virkeintä Smäsäriä vuosikausiin, eikä Corganin sävellyskynä ole ollut näin terävänä sitten vuosituhannen vaihteen. Laulut tulvivat hienoja melodioita, ja niitä laulaessaan Corgan kuulostaa onnelliselta. Erityisen mukava on kuulla, kun Jimmy Chamberlin päästää muutaman kerran sen tunnistettavan, ylikierroksilla käyvän fillivaihteensa vapaaksi. Pitelemätöntä vyörytystä.

Albumisarjaksi aiotun Shiny And Oh So Brightin ensimmäinen osa on ilahduttavan kompakti, vain reilu puolituntinen kahdeksan laulun nippu. Jokainen kappaleista seisoo omillaan ja tuntuu oleelliselta, niin jyräävä riffittely Marchin’ On kuin vaikkapa melodisesti helisevä popkaunokki Travels, joka lunastaa paikkansa Corganin parhaiden suuressa joukossa. Muutamasta raskaammasta ja angstisemmasta vedosta huolimatta albumin yleisilme on miellyttävän kevyt ja pirteä, aina riittävän avoimeksi ja orgaaniseksi jätettyä soundimaailmaa myöten. Tuottajana levyllä on Rick Rubin.

Voi olla pitkälti psykologiaa ja johtua niiden tiettyjen nimien paluusta krediitteihin, mutta ajatukset palaavat toistuvasti Mellon Collie And The Infinite Sadnessin (1995) aikoihin. Mutta ei näin vahvaa onnistumista selitetä pelkällä nostalgialla.

Lisää luettavaa