Paten yhdestoista sooloalbumi on kuin levylle käännetty TV2:n maalaiskomedia: pieniä pitäjiä (Karvia!), pieniä ihmisiä ja humalaista toikkarointia.
Levyä väitetään tekijänsä henkilökohtaisimmaksi ja syvällisimmäksi. Myös melodramaattinen otsikko antaisi odottaa juurikin sydämeenkäypiä ja rosoisia tarinoita, jotka ovat kuin luotuja Paten “Springsteen Broadwaylla” -tyyppiselle teatterikiertueelle.
Siksi harmittaakin, että lopputulos on laimea ja alituotettu. Tarinat eivät tempaa mukaansa, sävellykset ovat tylsiä ja bändi kuulostaa pahviselta. Pate sentään kuuluu onneksi olevan vedossa.
Levy on tehty pienellä porukalla. Kaikki kappaleet on säveltänyt Juicen viimeisten vuosien luottomiehenäkin tunnettu Ari Kankaanpää, ja sanoitukset on loihtinut Ikurin turpiini itse, käyttäen lähdemateriaalinaan lapsuuden tarinoita.
Ainoana poikkeuksena on Veikko-niminen biisi, jonka on tekstittänyt Paten tytär Jenni Mustajärvi. Se on melkeinpä liiankin mittatilaus-Patea: otsikkona aivan tavallisen suomalaisen miehen nimi, tarinana antisankarikertomus peräkamaripojasta.
Loppupuolen kappaleista muutama nousee sentään ylitse muiden: Petteri, isä ja minä on pienoinen sukunovelli, ja levyn päättävä Veljeni Anton on hieno balladi, jossa on ripaus loirimaista herkkyyttä.
