Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani juhlii ensimmäistä vuosikymmentään. Paikoin kepeitä afrorytmejä viljelevän Paluu paratiisiin -albumin pitkä odotusaika on sallinut katseiden kääntyä uuden etsinnän ohessa jossain määrin myös taaksepäin kohti orkesterin popia, rockia ja iskelmää suvereenisti sekoittanutta kaihon kultaaikaa. Näin siitä huolimatta, että odottamattoman funkisti menneisyyteen kuljettavaa M-junaa ei pääkaupunkiseudulla enää ole.
Tuure Kilpeläisen matkan varrella karheutunut ääni välittää rakkauden, kaipuun ja unelmien täyttämiä tuntoja tutun romanttis-visuaalisin keinoin. Mä oon sun ei vaadi selittelyjä, mutta Rakastan sua niin et se sattuu menee pianovetoisena balladina niin pitkälle, että teksti tuo väkisinkin mieleen Juha Tapion aina halkeamiseen saakka johtaneen tykkäämisen. Yksilön onnea häiritsemään ihminen on luonut Naarmuja paratiisissa -kappaleen konkretisoiman ilmastonmuutoksen.
Paluu paratiisiin -levyn suurin yllätys on riehakkaasti 60-luvultakin ammentava päätösraita Jumala on nainen, jolla Jiri Kurosen piano helkkää Elvis Costellon Oliver’s Armyn jäljillä Abban hengessä. Laulun teho ja odottamattomuus vertautuvat Bruce Springsteenin Western Starsin There Goes My Miracleen.
