M83, eli ranskalainen multi-instrumentalisti Anthony Gonzalez, iski kultasuoneen vuoden 2011 suurhitillä Midnight City. Sen siivittämänä myös pitkäsoitto Hurry Up, We’re Dreaming nousi laajasti listoille.
Seuraajaa levylle saatiin odottaa viisi pitkää vuotta. Junk osoittaa ennen muuta todeksi sen, ettei Gonzalez ole menestyksen toivossa lähtenyt tinkimään laadusta. M83 täyttääkin nykypäivänä sen elektronisen pop-musiikin tyhjiön, jonka MGMT ja Air lässähtäessään jälkeensä jättivät. Tanssilattian täyttäviä iskusävelmiä Junk ei sisällä, mutta lähes kaikkea muuta kyllä.
Useimmiten levyt, jotka luotaavat eri tyylejä niin laajasti kuin Junk, ovat luonteeltaan myös auttamattoman linjattomia. M83 tapauksessa näin ei ole – vaikka yhtyeen asettamat raamit ovat laajat ja venyvät, näyttäytyy linjakkuus pienten, mutta herkullisen melodisten koukkujen myötä selvästi. Vaikka konteksti ja vuosikymmen ovat toiset, en voi olla vertaamatta M83:a 70-luvun alkupuolen Pink Floydiin – molemmat polkevat samanlaista melodisen helppouden ja näennäisen monimutkaisuuden viitoittamaa polkua.
M83 täyttää sen elektronisen pop-musiikin tyhjiön, jonka MGMT ja Air lässähtäessään jälkeensä jättivät.
Maailma muuttuu yhä hätäisempään suuntaan ja sen vaikutusta myös musiikkiin ei voi aliarvioida. Palaaminen kappalevetoiseen musiikin kuluttamiseen voi osoittautua hyväksikin asiaksi, mutta ainakaan minä en nauti mistään niin paljon kuin täysipitkän ja täysipainoisen albumin kuuntelusta. Junk on nimensä täydellinen vastakohta, omissa kirjoissani kuluvan vuoden ensimmäinen todellinen napakymppi.
