THE MAGNETIC FIELDS: i

Seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi. Vuonna 1999 ilmestyneen 69 Love Songs -järkäleen jälkeen Stephin Merrittkin epäilemättä tunsi itsensä uupuneeksi. Kyseinen kokonaisuus jää varmasti koko 90-luvun ajan useilla projektinimillä musiikkia suoltaneen Merrittin pääteokseksi, mutta tasonsa hän tulee säilyttämään.

Stephin Merritt muistuttaa Morrisseyta, joka ei koskaan vaivautunut ulos makuuhuoneestaan eikä rohjennut ruveta flirttailemaan nyrkkeilyn ja gangsteri-kuvaston kanssa. "My evil twin would lie and steal/and he would stink of sex appeal", laulaa Merritt ilmeettömällä baritoniäänellään I Wish I Had An Evil Twin -kappaleessa ja paljastaa itsensä täydellisesti. Hän on newyorkilainen älykkö, joka ei herätä huomiota ulkonäöllään ja pukeutumisellaan, ja joka kirjoittaa lauluja itsestään. 69 Love Songsilla Merrittin oli toisinaan turvauduttava roolileikkeihin. Siinä albumien suurin ero.

Uuden levyn kaikki kappaleet alkavat i-kirjaimella. Jälleen Stephin Merritt yhtyeineen käy läpi monia eri tyylejä, ja aina virheettömästi. The Magnetic Fields on yhtä kotonaan klassikkomusikaaleihin viittaavien balladien (I'm Tongue-Tied) kuin itsepintaisen diskobiitin (I Thought You Were My Boyfriend) parissa. Merrittin musiikillisessa maailmassa on moukkamaista korottaa ääntään tai korostaa itseään soittamalla sooloja, mutta uniikkia tästä musiikista tekee etenkin instrumentaatio – esimerkiksi banjo, harpsichord ja sello kuuluvat kaikki i-levyn perussoittimiin.

The Magnetic Fieldsin musiikki ei saa kaljahammasta kolottamaan eikä innosta irtosuhteiden etsimiseen, vaan pikemmin halveksii rock'n'rollin äänekkyyttä ja sivistymättömyyttä. Uskokaa pois, sellaisellekin musiikille on aikansa ja paikkansa.