Suurkaupunkien baareja toimistoinaan pitävä Stephin Merritt tietää ja myöntää, että hänen The Magnetic Fields -yhtyeensä tulee aina toimimaan 69 Love Songs -monumentin (1999) varjossa. Ja mikä onkaan toimiessa, sillä kyseessä on yksi länsimaisen popmusiikin merkittävimmistä teoksista.
69 Love Songs -urakan jälkeen Stephin Merritt lepäsi ja sen jälkeen siirtyi Warner Musicin leipiin. Suuryhtiön rahoilla Merritt teki kolme albumia, joita ohjasi tiukka dogma: I-levyn (2004) kappaleiden nimet alkoivat i-kirjaimella, Distortionin (2008) soundin taiteilija täytti säröllä ja Realism (2010) oli akustinen albumi. Nyt Merritt on palannut riippumattoman Merge Recordsin huomaan.
Love At The Bottom Of The Sea -albumi koostuu 15 kappaleesta, jotka sisältävät vain olennaisen. Biiseistä pisimmät kurottavat hiukan yli kahden ja puolen minuutin. Tällä kerralla niiden viitekehyksenä toimii The Magnetic Fieldsin varhaisilta levyiltä tuttu ominaissoundi, jossa yhdistyvät syntetisaattorit ja akustiset soittimet. Stephin Merritt on puolustanut valintaansa sillä, että useimpia levyllä käytettyjä syntetisaattoreita ei ollut edes olemassa 1990-luvulla.
Kuten aina ennenkin, Stephin Merrittin kappaleet ovat selkeitä ja yksinkertaisia, kaikin puolin muotovalioita. Vaihtelua levylle tuo ryntäily tyylilajista toiseen. Eleettömällä mutta tunteisiin vetoavalla bassoäänellä laulava Merritt kyllästyy helposti ja se välittyy hänen musiikistaan.
Olemuksensa ja tekstiensä kuivakkaan huumorin ansiosta Stephin Merritt tulisi virallisesti nimittää popmusiikin Woody Alleniksi. Oivaksi esimerkiksi hänen tyylistään käy mainio Andrew In Drag -single: “The only girl I ever loved was Andrew in drag.”
Soundi soitti STEPHIN MERRITTille lumisateen jälkeiseen New Yorkiin.
Sinut tullaan aina muistamaan ennen kaikkea 69 Love Songs -kansiosta. Häiritseekö se sinua?
– Ei ollenkaan. Juuri se oli 69 Love Songsin tarkoitus. En pysty koskaan tekemään sellaista musiikillista temppua, joka toisi minulle enemmän julkisuutta kuin 69 Love Songs toi. Minun pitäisi tappaa presidentti, jotta saisin enemmän julkisuutta kuin sen levyn tiimoilta sain.
Miksi päätit tehdä kolme edellistä The Magnetic Fields -albumia tiukan dogman mukaan?
– Kyseessä ei ollut dogma siinä mielessä kuin Dogma 95 oli. En halunnut sulkea musiikista pois kaikkea ulkopuolista ja ylimääräistä.
– Ennen kaikkea halusin päästä eroon syntetisaattorikliseistä. Minusta alkoi tuntua, että syntetisaattorit eivät olleet enää tulevaisuuden soittimia, vaan niistä oli tullut taantumuksellisia soittimia. En halunnut olla electroclash-artisti tai jotain muuta yhtä surullista.
– Päätin unohtaa syntetisaattorit ja odottaa, että teknologiassa tapahtuu jotain uutta ennen kuin käytän niitä taas. Nyt on mielestäni tapahtunut jotain uutta. Tiesin ennen tämän levyn äänitysten aloittamista, että syntetisaattorit tulisivat hallitsemaan sen äänikuvaa. Ja että ne olisivat uusia syntetisaattoreita.
Onko tapanasi yhä tehdä lauluja kahviloissa?
– Minulla oli pitkään tapana kirjoittaa kahviloissa ja baareissa. Nykyään kirjoitan ainoastaan baareissa, koska voin nykyisin nauttia vain hyvin pienen annoksen kofeiinia päivittäin. Saan kovan rytmihäiriön normaalista kahvikupillisesta. Saan rytmihäiriön jopa kupillisesta mustaa teetä. Kupillinen espressoa saattaisi tappaa minut.
– Nykyään juon enemmän alkoholia ja käytän vähemmän kofeiinia. En kannusta ketään muuta tekemään niin. Lopetin tupakoinnin kolme vuotta sitten. Se voisi olla hyväksi monelle muullekin. Vaikka ihmiset saavat yleensä ottaen tehdä niin kuin haluavat.
Mitä ajattelisit, jos kutsuisin sinua popmusiikin Woody Alleniksi?
– Tietenkin olen tyytyväinen, jos minua verrataan Woody Alleniin, mutta en koskaan tekisi sitä itse. Eikä Woodykaan varmaan tekisi. Olemme molemmat valtavia Irving Berlin -faneja. En tiedä, onko meillä muuta yhteistä.
– Pidän kovasti useista hänen elokuvistaan. Joskus 1980-luvun alussa tosin oli vaihe, jolloin en vain tajunnut, mitä hän ajoi elokuvillaan takaa. Tosin eivät kaikki varmaan tajua sitäkään, mitä minä ajan takaa biiseilläni.
Teksti: TERO ALANKO
