Jos se pelkästään aamu-unisista kotkalaispojista olisi ollut kiinni, toinen levy olisi saattanut jäädä nauhoittamatta. Kukaan ei saanut lähetettyä näytteitä eteenpäin. Onneksi nykyinen levy-yhtiö kävi sen verran herättelemässä, että nimet saatiin paperiin. Siinä ravistellessa havaittiin, että Manitoulla on visio seuraavasta levystä: traditional heavy metal.
Se tarkoitti, että The Mad Moon Risingilla pölisseitä progevaikutteita piti vähentää tuntuvasti. Erotetun kosketinsoittajan paikka jätettiin tästä syystä täyttämättä. Deadlockin suorempi ja tiiviimpi ilmaisu pukee Manitouta kieltämättä paremmin. Olennaiseen keskittyminen on tuottanut tarttuvampia ralleja.
Manitoun käsitys tiiviydestä ei ole mitään ratakiskoa. Markus Vanhalan soolokitara vinkuu kirpeästi niin balladimaisissa kuin rockeissakin vedoissa, ja jos Psychoracerin ilkikurisen leikittelevä soolo-osio on perinneheviä, minä olen Biff Byford. Deadlock ottaa ison harppauksen, mutta ei unohda mistä on tulossa ja se takaa bändin tunnistettavuuden.
Vaan ei ole vielä tämäkään levy kotkalaistäysosuma. Ässäbiisejä tarvittaisiin toinen kourallinen lisää.