MARILYN MANSON: The Golden Age Of Grotesque

Marilyn Manson jakaa henkilönä mielipiteet niin vahvasti, että se väistämättä jättää musiikin varjoonsa. Parilla viimeisimmällä levyllä Manson bändeineen on kuitenkin alkanut työstää oikeasti kelvollista musiikkia, jonka ainoana tarkoituksena ei enää ole hätkähdyttää ja suututtaa Amerikan jäykköjä konservatiivipiirejä. Jo Mechanical Animals -pitkäsoitto erinomaisine The Dope Show -sinkkuineen oli askel oikeaan suuntaan, mutta vasta The Golden Age Of Grotesquen myötä Marilyn Manson kuulostaa ihka oikealta bändiltä, ei ainoastaan Brian Warnerin taustalle kootulta marionettilaumalta. Pahimman shokeeraamisen tarpeen häivyttyä myös bändin rivijäsenet ovat saaneet enenevissä määrin vastuuta, uusi basisti Tim Skold on tuottanut The Golden Age Of Grotesquen ja kitaristi John 5 puolestaan napannut päävastuun sävellyspuolesta. Ensimmäistä kertaa Marilyn Mansonista voisi jopa puhua demokraattisena joukkiona.

Mukava yllätys hyppää silmille heti kanteen liimatusta tarrasta. Viime vuoden puolella julkaistu Soft Cell -cover Tainted Love on mahdutettu bonukseksi myös pitkäsoitolle. Tiedän monta ihmistä joiden mielestä kyseisestä biisistä ei enää yhtään uusioversiota tarvittaisi, mutta omalla perverssillä tavallaan Mansonin luenta kyllä iskee. Miehen mieltymyksestä kasaripoppiin tuli aikanaan pieniä viitteitä Eurythmicsin Sweet Dreamsin myötä, mutta nyt tilanne alkaa jo vaikuttaa maaniselta. Mitähän seuraavaksi? A-ha tai Duran Duran?

The Dope Show'n kaltainen veret seisauttava killeri jää The Golden Age Of Grotesquelta uupumaan. Korn-henkisellä introlla starttaava This Is The New Shit lienee sorvattu sinkkumuottiin hieman väkisin, sillä kappaleen kertosäkeessä Manson kuulostaa harvinaisesti siltä kuin ei itsekään uskoisi sanomisiaan. Päättömällä tekstillä siunattu Doll-Dagga Buzz-Buzz Ziggety-Zag -glamrokkaus tuo hauskasti mieleen 2000-luvulle päivitetyn version Bowiesta tai Bolanista.

Mansonin vanhaan tuotantoon ihastuneet industrial-fanit tuskin saavat The Golden Age Of Grotesquesta irti kovinkaan suuria kiksejä. Ankarintakin mättöä uudella levyllä tarjoava Use Your Fist And Not Your Mouth jää vaikkapa Smells Like Childrenin armottomasta tunnelmasta hyvin kauas taakse – Manson on pysyvästi rauhoittunut ja hyvä niin. Myös aikanaan kovasti lietsotut Nine Inch Nails -vertailut voidaan haudata kaikessa hiljaisuudessa. Trent Reznorin introvertilla ahdistuksella ja ihmisen pimeiden puolten tutkimusmatkailuilla ei juuri ole yhteyttä Mansonin populistiseen friikkisirkukseen.

The Golden Age Of Grotesque on megaluokan jenkkijulkaisulle tyypillisesti liian pitkäkestoinen. Yli tunnin annos Mansonia on aivan liiallinen annos jauhettavaksi, varsinkin kun mukaan on eksynyt muutama täysin tyhjänpäiväinen biisi (lähinnä Ka-Boom Ka-Boom ja Para-Noir). The Golden Age Of Grotesquella Manson kuitenkin osoittaa, että laadukas Mechanical Animals ei ollut pelkkä yksittäinen harhalaukaus, vaan että hän pystyy bändinsä tuella tekemään täysin visuaalisesta teatterista riippumatonta ja omilla jaloillaan seisovaa musiikkia. Hetkittäin vieläpä oikein hyvää sellaista.