Muistan itkeneeni Dire Straitsin musiikin vaikutuksesta. Kyseessä oli Brothers In Arms -levy (1987) ja liikutuksen syynä Mark Knopflerin kitaransoitto, joka dramatisoi 12-vuotiaan tunne-elämää järisyttäneet vastoinkäymiset megalomaanisiin mittasuhteisiin. Knopflerin soitto tuntui intiimiltä mutta samanaikaisesti käsittämättömän suurelta ja läpäisi lapsellisen minän suojelusmekanismit.
Ehkä liikutuin liikutuksen vuoksi, kuin osoittaakseni itselleni ja muille, että osaan tuntea yleisesti hyväksytyllä ja kypsällä tavalla, liioittelemalla. Jonkin ajan kuluttua suhteemme muuttui ja myin pois Dire Straits -levyni, koska en kehdannut pitää niitä enää näkyvillä levyhyllyssäni. Virtuoosien ja sentimentaalisuuden, viattomuuden aika oli ohi.
Privateeringilla kitarataituri jatkaa soolo-albumien myötä tutuksi käyneellä roots-linjalla. Levy sisältää kelttiballadeja, bluesia, countryrockia ja folkia, eikä artisti yritä tehdä minkäänlaista synteesiä tai tiliä aiheidensa kanssa, vaan käy numerot läpi simppelisti sellaisenaan, autenttisuuteen pyrkien mutta tunnistettavaan pikkaustekniikkaansa luottaen. Koko sakki soittaa rennon svengaavasti ja ammattitaitoisesti mutta kuin draivia säästellen.
Paras kappale ja ainoa uusi millään muotoa merkittävä sävelmä on avausraita Redbud Tree. Muutoin Knopflerin tuntuu kaipaavan koko ajan ”kotiin”, eikä mikään järkisyy perustele tuplalevyn mittaa.
