De-Loused In The Comatoriumilla (2003) oli tarina: Cedric Bixler Zavalan (laulu) ja Omar Rodriguez-Lopezin (kitara ja tuotanto) mentorina toiminut taiteilijaystävä Julio Venegas teki itsemurhan kymmenen vuotta sitten. Bixler Zavala kirjoitti Venegasista kertomuksen, jossa Cerpin Taxt -niminen fiktiivinen hahmo yritti itsemurhaa mutta vajosikin koomaan, näki fantastisia unia, palautui ja onnistui itsemurhassa toisella yrittämällä. Frances The Muten (2005) kiintopisteenä palveli edesmenneen Volta-jäsenen Jeremy Wardin löytämä ja jalostama päiväkirja. Wardin menehdyttyä Bixler Zavala käytti samaisia kirjoituksia viitekehyksenä luonnostellessaan toista levyä, kertomusta miehestä etsimässä biologisia vanhempiaan. Päiväkirjan tarinan kerrotaan olevan rinnastettavissa Wardin elämään. Albumi on Rodriguez-Lopezin mukaan metafora, tarina yhtyeestä etsimässä juuriaan.
Tiettävästi eräs Omarin ja Cedricin suosikkielokuvista on Werner Hertzogin Fitzcarraldo, jossa Klaus Kinskin esittämä Brian Sweeney Fitzgerald päättää rakentaa oopperatalon keskelle viidakkoa Perussa, mikä edellyttää muun muassa höyrylaivan vetämistä vuoren yli. Se jos mikä kuvastaa The Mars Voltaa: he antavat kaikkensa luodakseen uutta musiikkia. Myyteillä ei ole alkuperää eikä pysyvää sisältöä: ne ovat jatkuvasti liikkeessä, löyhästi koossapysyviä kertomia, jotka voidaan sovittaa mihin hyvänsä asiayhteyteen.
Amputechture on ensimmäinen The Mars Volta -lp, jolla ei ole yhtenäistä kertomusta, selkeää viitekohtaa. Sitä kuunnellessa ei ihmetytä lainkaan, että yhtyeen seuraajat ovat omistautuneisuudessaan omaa luokkaansa: tämä on musiikkia, joka sulkee sisäänsä ja pakottaa osallistumaan, kertomaan oman kertomuksen. Se ei vain säestä vaan tukee niitä, jotka antautuvat neuvottelemaan musiikin kanssa.
Amputechturessa on kyse itseisarvoisesta etsimisestä, josta The Mars Voltaa on kritikoitu moneen otteeseen. Sekä De-Loused In The Comatoriumia että Frances The Mutea on arvosteltu kappaleiden välisistä pitkistä kytkennöistä, monimutkaisista ja näennäisesti sattumanvaraisista rakenteista ja viehtymyksestä äänimanipulaatioiden kaltaisiin pieniin oivalluksiin sekä kryptisiin sanoituksiin.
Etsiminen tulkitaan usein teeskentelyksi tai mahtipontisuudeksi, ja The Mars Voltasta puhuttaessa näyttävät heräävän samat puheenparret, joilla progressiivisia liikkeitä on kritikoitu ainakin viimeisen 50 vuoden ajan. Sen tehtäväksi näyttääkin langenneen koetella suhdettaan laajakatseiseen progressiivisen rockiin. Tässä yhteydessä se kuulostaa sekä luonnolliselta että arkiselta.
Ilman julkilausuttua, koostavaa teemaa yhtye on omillaan, ilman käsikirjoitusta, johon vedota kuulijan hukkuessa toinen toistaan seuraaviin vaiheisiin. Ilmeinen syy siihen, että The Mars Voltan musiikkia tavataan jäsentää Yesin ja Rushin kaltaisien yhtyeiden kautta, on kirjoituksessa esiintyvä kiintymys selkeään mutta löyhään ylärakenteeseen, johon on liitettävissä mitä vain, jopa suhteellisen sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tämä taipumus, joka oli voimakkaimmillaan Francesilla, on kuitenkin väistynyt selkeämmän, lineaarisen kirjoituksen vallatessa alaa. Nyt kappaleet katkoksista ja satunnaisista täyskäännöksistä huolimatta ennen muuta kehkeytyvät osien perustellessa ja tukiessa toinen toisiaan. Yhtye onnistuu luomaan virtaavuuden vaikutelman: suuren tapahtumatiheyden vuoksi kahdeksan kappaletta ja 76 minuuttia tiivistyvät lennokkaaksi kokemukseksi lukuisine käänteineen ja äänineen.
Mistä Amputechturessa on loppujen lopuksi kyse? Suuria kertomuksia näyttää olevan vaikea sulattaa ilman takeita palkkiosta. The Mars Voltaa vaaditaan jatkuvasti allekirjoittamaan perusteluja, selvennyksiä ja tulkintoja, koska se näyttää sanovan niin paljon sanomatta mitään selvästi. Ehkäpä värikkään ja pirstoutuneen kokonaisuuden hienous piilee juuri siinä, ettei se viime kädessä viittaa mihinkään; sillä ei ole lopullista luentaa tai ristiriidatonta merkitystä. The Mars Volta on intohimoinen ja sielukas, yhtä onnellisesti eksyksissä kuin kuulijansakin.
