Tämän levyn tekeminen oli The Mars Voltalle ja etenkin kitaristi Omar Rodríguez-Lópezille vain ajan kysymys. Bändin myllytettyä pitkiä, monipolvisia teoksiaan hurjaa tahtia sekä studioissa että lavoilla ja osoitettuaan hallitsevansa paitsi jazzjohteisen, myös avoimen psykedeelisen jamittelun, fokuksen oli pakko siirtyä biisintekoon.
Tuntuu houkuttelevalta sanoa The Mars Voltan tehneen helposti lähestyttävän albumin, ja tavallaan näin onkin. Mutta tietenkin vain yhtyeen omassa viitekehyksessä. Vaikka Octahedron antaakin kokonaisuutena itsestään nopeammin enemmän kuin aiemmat Volta-tuotokset, on se silti runsauteensa hukuttava suo kaikille, joita 1970-lukuinen muoto kokeilevine asenteineen, soittelutaipumuksineen ja huurusoundeineen ei sytytä.
Päästäkseen lähemmäs kappaleiden ydintä Rodríguez-López meni niin pitkälle, että lomautti The Mars Voltan kokoonpanosta toistaiseksi paitsi puupuhaltaja Adrián Terrazas-Gonzálezin, myös kitaristi-efektoija Paul Hinojosin. Harmillinen ratkaisu, mutta kenties pakollinen jotta tiettyihin maneereihin ei enää liu’uttaisi.
Kaikkiaan vaikuttaa siltä, että Octahedron pääsee lähelle tavoitettaan. Vaikka olenkin peruuttamattomasti The Mars Voltan jamittelun pauloissa – sekä tallennettuna että elävänä – orkesterin viidennen studioalbumin tietty levollisuus on jotain oikeasti uutta. Ja varmasti mahdollista vasta nyt. Rodríguez-Lópezin on ollut pakko ensin saturoitua soitteluun ja vasta sitten ikään kuin nojata tuolissa rauhallisesti taaksepäin. Vaikka pitänee myös mainita, ettei sisällön suoraviivaistuminen tarkoita The Mars Voltan mitenkään taantuneen kohti Rodríguez-Lópezin ja laulaja Cedric Bixler-Zavalan edellistä bändiä At The Drive-Iniä.
Enkä suoraan sanoen jaksa uskoa The Mars Voltan asettuneen näille raiteille lopullisesti. Mutta seuraavien albumien myötä syntyvä synteesi on takuulla ainakin yhtä kiinnostavaa kuultavaa.
