Mikkelissä on viihtyisä pikku kuppila, jossa ei voi esittää levytoiveita. Tai ainakaan niitä ei toteuteta, koska henkilökunnalla on käytössään riittävä valikoima ajatonta musiikkia ja verraton musiikkimaku. Valikoimaan saattaa osua peräkkäisiä albumeita varhaiselta AC/DC:ltä, Kris Kristoffersonilta ja muilta kantriveijareilta, Rage Against The Machinelta, Ismo Alangolta, lähes keneltä tahansa merkittävältä musiikintekijältä. Juuri tuollaiseen jatkumoon kuuluu myös The Hunter. Siihen porukkaan, jota ajan hammas ei pure raadellakseen – monipuoliseen, tunnistettavaan ja tunteita herättävään.
Soitetaanpa The Hunteria missä tahansa rockhenkisessä pubissa, useasta pöydästä hihkaistaan: ”Mastodon!” Se on aika upeasti viimeisimmän kiertueen lähes tuhkaksi jauhamalta yhtyeeltä. Uupumuksen runtelema porukka käytti tauon viisaasti, sillä eihän The Hunterilta väsymys paista. Se on viriili ja pirteä albumi, jolla Mastodon kolistelee taas kiivastahtisemmin.
Mastodonin progekehitys toistuvine teemalevyineen kasvoi huippuunsa Crack The Skyella (2009). Koko levyn kattava tarina oli koossa The Hunterillekin, mutta se haudattiin. Uutuudella on Crack The Skyeta lyhyempiä, nopeammin riffitteleviä ja iskevämpiä biisejä, jotka ovat ensi kertaa Mastodonin uralla myös itsenäisiä, laajasta teemasta riippumattomia.
Aina isosti ajatellut bändi tavallaan kaventaa näkökenttäänsä ja keskittyy pienempiin iskuihin niin soiton kuin tekstityksen puolesta. Mutta vain tavallaan, sillä The Hunter toimii erilaisesta lähestymistavasta huolimatta myös pontevana albumikokonaisuutena. Bändi tuottaa solkenaan vavahduttavia ratkaisuja ja ihmetyttääkin, miten musiikki on näin yhtenäistä, vaikka yksittäiset soittimet tuntuvat koluavan ties mitä polkuja ties missä tahtilajissa.
Eräs ystäväni tiivisti asian nasakasti The Hunteria ensi kertaa kuullessaan: ”Tällaisen levyn kaikki raskaan rockin yhtyeet haluaisivat tehdä – jos osaisivat”.
