Vanhat konnat iskevät joskus, aikansa paukuteltuaan, hakkunsa öljylähteesen. Testament tormakoitui tulisella The Formation Of Damnationilla (2008) ja Megadeth löi vihan kipinöitä paluulevy The System Has Failedilla (2004), vaikka napakympistä vähän jäätiinkin.
Anthrax taas on vuosikausien totaalijumissa ja kykenemätön levynjulkaisuun. Sitä ongelmaa ei Dave Mustainella ole koskaan ollut. Vaikka bändi lopetti kertaalleen uransa, uusi levy on aina ilmestynyt viimeistään kolmen vuoden päästä edellisestä. Joutavasta kitinästä Mustainea voi osoitella, mutta tuotteliaisuuden puutteesta ei käy syyttäminen.
Endgamella parjattu rauhallisempi Megadeth tekee paluuta, mutta laadukkaammissa puitteissa kuin 90-luvun lopun pelonsekaista tyrmistystä herättäneillä flopeilla. Pääosassa ovat edelleen polveilevat biisit, jotka ovat toki jouhevampia ja vähemmän sokkeloisia kuin 90-luvun taitteessa, mutta eivät luonnollisestikaan yhtä jännittäviä. Paljon on mukana vanhaakin, ja This Day We Fightin! aikana Mustainen odottaa jo huutavan ”Hook in mouth”, kun siellä päin käväistään. Tempo hyppäilee notkeasti, kitarat ulvovat minuuttitolkulla ja biiseissä on monenlaista ulottuvuutta ja suuntaa. Siellä se rauhallisempikin Megadeth köllöttelee seassa.
Hienoa on se, että Mustaine ottaa suuntaa historiasta, mutta ei yritäkään toistaa sitä. Endgamen tasoista albumia ei luotaisi pakonomaisen juurille paluun riivaamana. Mutta ei näillä biiseillä enää häikäisemäänkään pääse, muutoin kuin soittotaidollisesti, ja pysyvät livesettikiinnitykset ovat tiukassa.
Pisimpien soololurittelujen aikaan, Endgamesta innostuessani, huomasin Metal Hammerissa Megadethin settilistan vuodelta 1988. Mykistävän biisipötkön silmäily palautti perspektiivin jäätävän tylysti.
