MEGADETH: United Abominations

Kolme vuotta sitten Dave Mustainellä oli pelissä sekä ura että maine, ja hän hoiti homman kotiin. The System Has Failed nousi yhdeksi metallin hienoimmista paluulevyistä. Siitä, että kiekosta puhutaan kuin mistäkin ilmestyksestä, sopii tosin esittää välikysymys.

Voin nimittäin näin meidän kesken kertoa, että Mustainen sanotaan liioitelleen vasemman kätensä värttinähermon vammaa päästäkseen irti eräästä hankalasta sopimuksesta. Totta tai ei, huhu antaa kuvan Mega-Daven toimintatavoista. Taitavalle taivuttelijalle ja hallintafriikille monet ihmiset ovat nappuloita, joilla pelata.

Mitä musiikillisiin nappuloihin tulee, ne ovat United Abominationsillä kohdillaan: muoto on usein silkkaa progea, puhe-samplet kuulostavat uutisilta, soolot lähtevät usein yllättävään suuntaan yllättävässä tempossa, basso nakuttaa ilkeitä 8-osia punkrock-hengessä ja tekstit sylkevät inhoa vihamiesten sekä kierojen poliitikkojen niskaan. Tuttuja elementtejä, joista osasta nimenomaan Megadeth on tehnyt metallin perussanastoa.

Erityisherkkua tulee kitaristeille. Mustaine on aina osannut poimia maukkaita solisteja, eikä Holdsworth/Thordendahl -lukemiin hurjimmillaan äityvä Glen Drover riko jatkumoa. Ja kun vuoro koittaa, päällikkö itse paahtaa kulmikkaan modaalisella tyylillään.

Biisiaines ei ole aivan yhtä vahvaa kuin The System Has Failedillä, mutta jättää silti varjoonsa kaikki Megadeth-albumit Youthanasian (1994) ja The World Needs A Heron (2001) väliltä. Erityisen rajuja esityksiä ovat nimibiisi, Sleepwalker ja You're Dead. Samaa tasoa olisi Washington Is Next!, jos sen kitaraintro ei olisi ihan niin lähellä Iron Maidenin Wasted Yearsiä.

Kauneusvirheenä voidaan pitää myös A Tout le Monden uusinta-ajoa. Miksi Cristina Scabbia on mukana, jää epäselväksi. Megadethin linjaan lainabiisi tosin sopii, sisälsihän jo yhtyeen anarkistinen debyytti Killing is My Business… And Business Is Good! (1985) coverin. Eiköhän Mustaine ole tämänkin asian ja selityksen valmiiksi miettinyt.