MESHUGGAH: Catch Thirtythree

Vuosi vuodelta rujommaksi rähjääntynyt Meshuggah ei päästä uutuudellaan kuulijoitaan helpolla. Jos sveitsiläisen kellon lailla tikittävä täsmämetalli ei aiemmin tippunut, saattaa Catch Thirtythree kaikkine purkautuvine aggressioineen jättää kuulijansa vielä hämmentyneemmäksi kuin taannoisen I-ep:n.

Ruotsalaispumppua jo aiemmin diganneet tulevat kuitenkin saamaan uudesta levystä kuuntelukerroillaan alati enemmän irti – brutaaliutensa vihan sekä vinhan soittotaidon kautta lunastava orkesteri on jo ilmoittanut, ettei uuden levyn materiaali ole omimmillaan livehetkessä. Ja tämä tarkoittaa entistäkin progressiivisempaa, rajua ja ankaraa mättöä. Hurjaa menoa lienee tiedossa niille, jotka orkesterin lähitulevaisuudessa livenä kokevat.

Cd:n indeksointi kolmeentoista raitaan olkoon vain viitekehys; Catch Thirtythree on taideteos, joka pitää nauttia jokaisella kerralla läpi täysmittaisesti. Jo vuosia sitten viritelty tahtilajikellojen railakas synkronointi siivittää tylyäkin tylymmäksi hiotut riffit raskaiksi ja vaikuttaviksi metallikokemuksiksi. Yhä enemmän studioteknologiaa hyödyntävä Meshuggah saa vastedeskin kantaa harteillaan viittaa, jossa tummat tunteet ja äärimmäinen osaaminen nivoutuvat käärmeen lailla kiemurtelevaksi serpentiinikuvioksi.

Ultimaattinen aggressio ei ole kaikille tarkoitettu. Catch Thirtythree kuitenkin osoittaa, ettei Ruotsin musiikillinen nyrkin heiluttaminen ole jätetty yksinomaan maxmartineille ja pergessleille. Meshuggahin rystyset ovat entistäkin karaistuneemmat: isku otsalohkoon jättää vaikutuksen huolimatta siitä, onko orkesterin ystävä vai vihollinen.