Thomas Wolfen pula-aikana kirjoitetussa You Can’t Go Home -novellissa kotiseutuaan menestyksekkäässä kirjassa kuvaillut George Webber palaa kotiin. Hän saa vastaansa perheensä, ystäviensä ja muiden asukkaiden vihan. Pettyneelle miehelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin jatkaa nomadista elämäntapaansa kaukana maailmasta, josta hän niin anteeksiantamattomalla tavalla tietämättään irtautui. Se on kertomus sosiaalisesta noususta mutta miksei myös Metallicasta, joka matkusti maailman ympäri, sai kaiken mutta menetti sen ainoan asian, jota rahalla ei saa: kunnioituksen. Kuin perheensä jättänyt isä, joka haluaa vanhoilla päivillä lapsensa takaisin, Metallica on pohjattomassa itsekkyydessään palannut kotiin viemään tuhkatkin pesästä.
Metallica on päästetty ovesta sisään jo kerran aiemminkin. Kun St. Anger (2003) näki päivänvalon, se otettiin ekstaattisesti vastaan mutta tuomittiin monissa piireissä pian kylmäksi kädenpuristukseksi: kunnioituksen ohella Metallica kuului menettäneen kultaisen kosketuksensa visionääriseen musiikkiin. Niin suoraselkäinen kuin Anger onkin, ihmiset eivät kuuntele asennetta ja peräänantamattomuutta. Ihmiset kuuntelevat musiikkia, ja jos musiikki vertautuu omilla ulosteilla leikkimiseen, muut esteettiset arvot eivät pelasta esitystä näköalattomuudelta. Rick Rubinin "Master Of Puppetsin (1986) kirjoittamattomaksi puolikkaaksi" agitoima Death Magnetic on yhtä lailla odotusten ja historian vainoama mutta ennen kaikkea kaavamainen tulkinta Metallican parhaista puolista, joista se on vieraantunut lähes yhtä pahasti kuin lapsistaan.
Edeltäjänsä tavoin Magneticilla on vahva ulkokuori. Sen kuivaksi keitetty soundi ja ehdottomat maneerit palautuvat …And Justice For Allin (1988) henkimään frigidiksi karaistuun muotokieleen. Ristiriitaisesti vaikutelma rajoittuu kuitenkin pintaan, sillä riffit ovat hahmottomia, rakenteet likimääräisiä luonnoksia, ja pelkistetyn armoton esitystapa riittää korkeintaan todentamaan viimeisen klassisen Metallica-levyn nerokkuuden: näin mustavalkoinen ja tiheä työ yksinkertaisesti kuivuu kasaan ilman vahvoja kappaleita, eikä niitä ole. Ikävimpänä esimerkkinä palvelkoon The Unforgiven III, sekä eleenä että kappaleena naurettava katsahdus ennen aikojaan keski-ikäistyneen nelikon menneisyyteen. Lisäksi 1990-luvun keskitempoinen tyhjäkäynti on pilannut tekniseksi ja dynaamiseksi viritetyn trash-koneen hienomekaniikan.
Kun kotoa malttaa lähteä, menneen kanssa voi tehdä sovinnon. Pian huomaa jälleen elävänsä tätä päivää. Death Magnetic ei onnistu Loadia (1996) paremmin tekemään tätä varmaliikkeistä ja usein lopullista siirtoa, jatkamaan omin jaloin maailmalle. Se on parhaimmillaankin kuin tuopin pohjaa tuijottavan vanhan miehen katkera tilinpäätös – kenties sen saman vanhan miehen, josta Hetfield aikoinaan lauloi ensimmäisessä persoonassa The Unforgivenilla.
