METALLICA: St. Anger

Ensin tämä kuulostaa aivan hirveältä. Ulrichin virvelin kurkkupurkkisoundi muistuttaa 80-luvun huonoista saksalaisista thrash-bändeistä, Hetfield puhuu enemmän kuin laulaa, Hammett ei soita soolon sooloa ja tuottaja Bob Rockin soittamaa bassoa ei edes tule ajatelleeksi. Biisit tuntuvat riffipötköineen junaradalta, joka on koottu kiskonpätkistä, joista joku on enemmän ruosteessa kuin toiset, mutta samaa jööttiä kuitenkin.

Ensimmäinen kuuntelu pitää lopettaa kesken. Odotukset ovat järjettömän suuret, koska Metallican on luvattu palaavan mättöön, ja kun on pitänyt levyä pitkään kädessään uskaltamatta laittaa sitä soittimeen juuri ennakkotietojen vuoksi, ensimmäinen kuuntelu suututtaa aivan sairaasti. Statementin teon tarpeen ymmärtää, mutta onko se pakko vetää ääripäähän? Onko pakko julkaista joku saatanan demo? Ensimmäinen positiivinen huomio on se, että vaikka levy tosiaan on pelkkää jyräystä, kolmen varhaisimman kiekon tyyleihin ei edes yritetä palata. Se olisikin tuhoon tuomittua, sillä paluu juurille -levyt onnistuvat aniharvoin, kun välissä on 20 vuotta ja miljoonia dollareita. Tämänkertainen lanaus on siis aivan uutta Metallicaa. Tuottajaksi on merkitty Bob Rockin lisäksi Metallica, mutta takakansi olisi yhtä oikeassa, jos siinä lukisi unproduced.

Hyvin nopeasti käy selväksi, että St. Anger on likainen ja pahanhajuinen levy, joka ei anna yhtään armoa. Sinkku St. Anger jysähtää jo aiemmin kuultuna nopeiten tajuntaan: alun Red Hot Chili Peppers -laulu, vähän vajaassa kahdessa minuutissa alkava Megadethin Hangar 18:iä vahvasti muistuttava kaahaus ja yleinen epäjärjestys muuttuu yhtäkkiä aivan tolkuttoman tehokkaaksi taiteiluksi. Selvyyden saamista helpottaa dvd, jolla koko levy vedetään uuden basistin Rob Trujillon kanssa livenä läpi. Jumalattoman komea tapa toivottaa uusi mies tervetulleeksi, tyylikäs veto cd-polton hillitsemiseksi, koska kaikki luonnollisesti haluavat dvd:nkin ja ehkä huomaamatta tehty selvennys albumin materiaaliin.

Jossain kuudennen tai seitsemännen kuuntelun kohdalla se tapahtuu. "It comes alive", kuten "balladi" The Unnamed Feeling sanoo. Yhtäkkiä riffimyrsky alkaa elää ja biiseissä onkin syvyyttä röyhkeyteen asti. Sooloja ei edes kaipaa, kun niissä kohdissa kajahtaa kahta kauheampi riffi. Lähes puhtaaksi mättölevyksi St. Anger on siitä outo, että se kasvaa koko ajan. Outo se on myös siinä mielessä, että nyt kun aina rankemman musiikin perään huutanut Jason Newsted on ulkona bändistä, Metallica vetää niin kauaksi mamasaideista kuin mahdollista ja Invisible Kid jopa könyää rytmisektioltaan hyvin läheltä Sepulturan Rootsia, joka on yksi Newstedin suosikkilevyistä.

Yhtäkkiä kaikki toimii hullun lailla. Mitään perusteluja ei kaipaa, kun Metallica jauhaa kipinöitä ja sellaista rautamöykkyä, ettei alta kerkeä. St. Anger ei tosiaan ole mikään ok-levy. Sitä joko vihaa tai siihen sekoaa. Jos jotakin voisi muuttaa, ne olisivat välillä liiankin hällä väliä -asenteella heitetyt vokaalit ja sanat, jotka ovat vain vähän sinne päin. Niissä on Kirk Hammettin ajatuksia, luoja paratkoon. Mutta kuten St. Anger toteaa: "fuck it all and fuckin' no regrets!"