MICHAEL MONROE: Horns And Halos

Arvio julkaistu Soundissa 8/2013.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.

Arvio

MICHAEL MONROE
Horns And Halos
Spinefarm

Nyt ihan rehellisesti: kuka uskoi etukäteen, että Michael Monroen pari vuotta sitten ilmestynyt Sensory Overdrive olisi niin kova rokkiräjähdys? Miken viime vuosien hyper­aktiivisuus on palauttanut miehen ansaitsemalleen paikalle Suomen harvojen oikeiden rocktähtien eturiviin. Hanoi Rocksin viimeisten vuosien on/off-olotilasta huolimatta senkin jälki oli enimmäkseen korkeatasoista, mutta kaikesta huolimatta musiikki vertautui aina kovempiin kultavuosiin.

Michaelin nimeä kantavaa bändiä on turha verrata vanhoihin tekemisiin. Kovin saavutus sekä Sensory Overdrivella että uudella Horns And Halosilla on se, että ne tapahtuvat nykyajassa. Ne eivät elä vanhoissa hyvissä ajoissa, jotka – kuten Hanoi Rocksiin perehtyneet tietävät – eivät Monroen itsensä kannalta edes aina olleet kovin hyviä aikoja. Se ei silti estä katsomasta välillä taaksepäin, kuten albumin ensisinglessä Ballad Of The Lower East Side.

Kovin saavutus sekä Sensory Overdrivella että uudella Horns And Halosilla on se, että ne tapahtuvat nykyajassa

Yksi Sensory Overdriven menestyksen salaisuuksista oli tismalleen oikeiden yhteistyökumppaneiden valinta. Wildheartsista tuttu David ”Ginger” Walls kynäili lähes kaikki albumin poptäkyjä vilisevät biisit, jotka saumattomasti yhteenpelaava bändi toteutti huikealla tahdonvoimalla. Gingerin luonteesta vähänkään tietävät osasivat aavistaa, että takkutukka ei kauan samassa paikassa viihdy. Niinpä lähes samantien Monroe oli menettänyt lahjakkaan biisintekijänsä. Horns And Halosia kuunnellessa sitä ei uskoisi.

Kitaristi Steve Conte, vanha sotaratsu Sami Yaffa ja Gingerin korvannut, Backyard Babiesista tuttu taskuraketti Dregen ovat kirjoittaneet yhtä lailla perinteistä, mutta vielä astetta roisimpaa kamaa. Kun avausraita TNT Dietin punkrock törmää suoraan kättelyssä päin pläsiä, ei voi kuin pöljänä virnistää. Hanoi Rocksilla oli vielä tälläkin vuosituhannella suora linkki 1980-lukuun, mutta Monroen nykyisellä bändillä ei ole mitään tekemistä vanhan hardrock-estetiikan kanssa, jos kajalin käyttöä ei sellaiseksi lasketa. Tämä on katujen rockia, beibe.

Perinteeseen nojaavien rockbiisien tekeminen kiinnostaviksi on tämän genren pulmallisin tehtävä. Juuri Ballad Of The Lower East Side kuulostaa jo moneen kertaan kirjoitetulta, mutta mihinkään sen tuttuutta ei pysty paikallistamaan. Niin esittäjänsä näköinen se on. Vain Child Of The Revolution päästää Rolling Stones -rullailussaan itsensä liian helpolla. Siellä täällä fraseeraus menee liallisuuksiin. Stained Glass Heart mukailee David Bowieta ja ihan turhaan Ritualissa Michael imitoi Iggy Popia. Tässä vaiheessa uraa ei kunniavelkoja tarvitse enää maksella. Michael Monroe on parhaimmillaan omana itsenään.

Voice Of Finlandin tuomaroinnin myötä valtakunnan julkkikseksi jälleen päätyneen Monroen olemusta on taivasteltu, kuinka energinen ja karismaattinen sekopää tämä on! Kummallista puhetta: sellainenhan rockstaran pitääkin olla, ei siinä pitäisi olla hämmästelyyn aihetta! Nyt lienee pakko myöntää, että Monroen vitaalisuus taitaa sittenkin olla poikkeuksellista. Hands Are Tiedissa Monroe väittää, että ei tarvitse poppersia tai spiidiä. Eli eiköhän tämä pieni voimalaitos käy tätänykyä ihan syntymähumalan pohjalta.

Vaikka Michael Monroen bändi soittaa tuottaja Joe Barresin ohjauksessa voimalla ja sydämellä, on tämäkin albumi edellisen levyn tapaan itse nokkamiehen show.  Michael Monroen tapauksessa ei voi kyseenalaistaa, etteikö mies laulaessaan kelaisi juuri omaa elämäänsä läpi. Hänen tapauksessaan siviiliminää ja herkästä aggressiiviseen taipuvaa tulkintaa ei voi erottaa toisistaan. Silloin ei tarvitse miettiä uskottavuustekijöitä. Eikä tämäkään olisi Michael Monroen näköinen levy, ellei sillä kuultaisi räkäistä saksofonin töräyttelyä.

Pakko gloriaa on silti jakaa bändillekin. Kitaristiduon ulosanti on vähintäänkin väkevää ja jotain on tehty oikein, kun huomaa fiilistelevänsä jopa kitarasooloja. Rumpali Karl Rosqvistin taiteilijanimi Rockfist on hemmetin tyhmä, mutta nyt ainakin tiedän, mihin se perustuu. Monroe on saanut rinnalleen arvoisensa ryhmän.

Lisää luettavaa