Viimevuotinen Kurimus-albumi sekä sen tiimoilta tehdyt puolisensataa keikkaa tekivät Mokomasta varteenotettavan nimen suomenkielellä lauletun raskaan rockin ja metallin saralla. Musiikillinen muutos köyhän miehen CMX:stä railakkaasti äidinkielellä thrashaavaksi Anthraxiksi ja Slayeriksi sekä levy-yhtiön vaihdos monikansallisesta EMIstä omalle piskuiselle Sakara-merkille olivat ilmeisesti juuri Mokoman tarvitsemat piristysruiskeet.
Jos Kurimusta kutsuttiin suomalaiseksi speediksi ja thrashiksi, on uudella albumilla ääripäitä venytetty entisestään. Nyt flirttaillaan jopa doom metallin (avausraita Toista maata), death metallin (Minä elän!) ja grind coren (Vade retro, satana!) kanssa, kun toisaalla hempeillään tavalla, mistä Yö ja Jussi Hakulinen olisivat ylpeitä (kuten päätöskappaleessa Uni saa tulla).
Hempeillään tavalla, mistä Yö ja Jussi Hakulinen olisivat ylpeitä
Isolla kädellä murjottu jyrämetalli syntyy intohimoisesta, mutta hyvinkin hallitusta laulannasta ja soitannasta, missä tyly riffittely sekä vaihtelevat rytmit lyövät kättä tarttuvien kertosäkeiden kanssa. Keikoilta saatu varmuus kuuluu kaikkien jäsenten ulosannissa ja Kurimuksella hieman häirinnyt Marko Annalan tulkinta on sekin löytänyt aiempaa miellyttävämpiä sävyjä.
Albumin kirkkaimmaksi helmeksi osoittautuu kuitenkin seesteinen päätösraita Uni saa tulla, joka maistuu mehukkaalta mansikalta kaiken rujouden jälkeen ja jota tullaan kuulemaan radioaalloilla todennäköisesti kyllästymiseen saakka. Kun Annala laulaa rivit: ”Ei onni löydy siitä/että uutta hamuaa/vaan siitä/että oppii saamastaan nauttimaan”, summataan sillä mukavasti suomenkielisen raskaamman rockin maanläheinen meininki ja annetaan ajattelemisen aihetta tänä materialistisena aikakautena.
Tämän maailman ruhtinaan hovi saisi tehdä Mokomalle saman, minkä Kotiteollisuudelle teki Helvetistä itään ja Niskalaukaukselle Rajaportti. Ihan jo pelkästään siitä syystä, että kyseessä on ainakin tälle sankarille paras suomeksi Suomessa tehty jyräalbumi.
