Ronald Reagan sanoi, että englannin kielen yhdeksän pelottavinta sanaa ovat ”I’m from the government and I’m here to help.” Suomen kielen kolme pelottavinta sanaa ovat ”heavybändin akustinen levy”.
Heavylle ja konemusiikille on yhteistä se, että usein soundit ovat niin tärkeä sävellyksellinen komponentti, ettei homma voi mitenkään toimia nuotiokitara-pohjalta. Eikä uusien sovitusten tekemiseen paneuduta. Katsokaa vaikka mikä tahansa raskaampaa rockia soittavan orkesterin MTV Unplugged -veto. Ja ajoittain sarjakuvamaiset sanoitukset tuntuvat naurettavilta ilman pauhaavaa, yliampuvaa taustaa.
Mokoma onnistuu väistämään suurimman osan näistä ongelmista suurimman osan aikaa. Bändin sanoitukset ovat aina olleet epätyypillisiä omassa genressään, eli ne sopivat tähän ympäristöön aivan yhtä hyvin kuin karjuttavaksi. Joistain kuoriutuu iskelmäradioon sopivia muotovalioita. Silmäterä on puhdasoppinen rakkauslaulu ja Marko Annalan tulkinta on sopivan pateettinen.
Sovituksiin on selvästi paneuduttu. Huippuhetket koetaan Sielun Veljien Suomi-Finlandia muistuttavissa maisemissa. Nujerran itseni on hieno kaahaus, jota Pekka Kuusiston viulu ajaa säälittä. Valapatto on samaa laatua.
Bändi menee muutamassa kohdassa helppoon. Sovitusratkaisut, joihin Sydän paikallaan nojaa, ovat niitä ilmeisimpiä. Se olisi kaivannut särmää. Sitä seuraava En elä talven yli taas rassaa tekstinä eikä hiukan The Style Council -henkinen sovitus auta yhtään.
Kaiken kaikkiaan albumi on hieno suoritus bändiltä, tuottajalta ja vierailijoilta. Ja Mokomahan voisi kirjoittaa biisejä muillekin. Vaikka Lassi Valtosen seuraavalle levylle.
