MOONSPELL: Darkness And Hope

Moonspell on aina ollut vastakohtien bändi. Samalle levylle, usein jopa samaan lauluun, on mahtunut majesteettisuutta, jylhää goottiusvaa sotatantereella voitetun taistelun jälkeen sekä hauraan kaunista, pienimuotoista kudontaa. Moonspellin ura on kuin teatraalinen esitys, jonka tapahtumia ei voi ennalta aavistaa. Darkness And Hopella näytelmä saa käänteen takaisin juonen aiemmin tapahtuneisiin osiin vain kurvatakseen nopeasti takaisin uuden haeskeluksi. Jos Sandman-sarjakuvan unten jumala, kuuntelisi musiikkia, hänen stereoissaan soisi Moonspell.
Darkness And Hope näyttää tosiaan suuntaavan takaisin kohti gootimpia säveliä. Firewalking tykittää kuin Irreligiousilla ja Devilred hyökkää aluksi Wolfheartin malliin. Ei ihme, että juuri nämä biisit ovat olleet tarjolla yhtyeen kotisivuilla ennen levyn julkaisua. Mutta Moonspell ei olisi kotonaan, jos se ei viljelisi myös kokeellisia teemoja. Se lähenee radioystävällisiä taajuuksia pelkistetyllä Ghostsongilla ja vaihtaa äkkiä Repacesin tunnelmiin, jotka muuntuvat sekoilevista strippiklubihuuruista monumentaalisiin areenahevijyräyksiin. The Butterfly Effectillä Moonspell oli menossa vaikeaselkoiseen tyylilabyrinttiin. Nyt otteet ovat selkeämpiä, mutta edelleen varsin laaja-alaisia. Kuulijarukka on jälleen koetuksella.
Moonspell ei tingi älykkömaineestaan piiruakaan. Biisit ovat harkittuja, fiksuja ja miehekkäitä kokonaisuuksia. Darkness And Hopelta uupuukin bändin alkuaikojen poikamainen irrottelu, ennakkoluuloton syteen tai saveen -henki. Nyrkkiä pitäisi ehkä lyödä pöytään, linjojen suoristamisen merkiksi, hivenen useammin.
Suomessa äänitetty levy ei jää jalkoihin ainakaan tuotantonsa puolesta, sillä sentencedmäistä, yksinkertaisen puhuttelevaa voimaa huokuu levyltä koko matkan. Biisit eivät aina vain pysy perässä. Tappavia säkeitä ja valtoimenaan virtaavaa goottienergiaa on jo ikävä. Niitä kuultiin puhtaimmillaan viimeksi Irreligiousilla.