Nuoren rock-yhtyeen pitää kuulostaa palavasilmäiseltä ja asiaansa fanaattisesti uskovalta. Torniolainen Moses Hazy on juuri tällainen yhtye, sopivasti hullun oloinen ja ilmeisen innostunut rockin soittamisesta. Yhtyeen esikoisalbumi The Incredible Flow Of Life Show ei kuitenkaan ole päätöntä kohellusta, jossa energialla ja vaahtoisilla suupielillä yritetään peittää musiikilliset lapsukset.
Treenikämpällä hikoilu ja pikkuklubeilla tahkoaminen kuuluu paitsi vapautuneena soitto-otteena myös luontevana vivahteikkuutena. Soulahtavasta rock’n’rollista lähes progemaisiin täyslaidallisiin venyvissä numeroissa on jamikuurien tuomaa telepaattista ketteryyttä, joka tekee Moses Hazysta jopa lievästi omaperäisen yhtyeen. Bändin musiikki lepää toki tukevasti 1960- ja 1970-luvun pitkätukkaisessa peruskalliossa, mutta miehet ovat omaksuneet diggailemastaan aikakaudesta myös riskienoton ja tietyn arvaamattomuuden. Erityisesti puhaltimien käyttö erottaa bändin perusrokkaajien normi-ilmailusta. Välillä pillit puhkuvat rock’n’soulia, välillä häröillään tuuheapartaisessa jazzrock-sumussa.
Ajoittain uskomattomassa elämän virrassa pärskivä Moses Hazy vaikuttaa jopa siltä kuin yhtye ei olisi aivan varma, miltä sen pitäisi kuulostaa. 60-lukulaiseen vapaanpudotuksen rokkaukseen kuuluukin myös se, ettei aina osuta ihan tasalaatuisesti napakymppiin. Suurimman osan aikaa Moses Hazyn soitto on tiukkaa ja erityisesti rumpali Jari Pääkkö on kingi vyöryvine välikkeineen. Välillä orkesterin työstöön hiipii avohärdellimäistä epävirettä ja kaaoksen siementä. Keskittyneestä Stones-riffittelystä eriskummalliseen soul-sirkusteluun epäröimättä pujahteleva Moses Hazy tuskin pyrkiikään olemaan erehtymättä soittavien laserkirurgien ryhmä.
Lähinnä yhtyeen otteista syntyy mielikuva puolirähjäisestä, mutta ehdottoman kodikkaasta kommuunista, jossa kaikki saavat meluta aika vapaasti. Asenne on vähintäänkin terve ja tarpeellinen: aitoa friikkimeininkiä ja vapauden huumaa tarvitaan aina.