The Lucky Ones -albumi kuulostaa alkutahdeistaan asti siltä, että Mudhoney saarnaa puhtaasti seurakuntansa jäsenille. Kulttibändiin entuudestaan uskovat saavat satsinsa, mutta hankkiiko yhtye tällä suorituksella yhtään uutta fania itselleen? Vaikea kuvitella. Jotakin todella jähmeätä ja homeista esityksessä nimittäin on.
Kitarat surisevat kuten aina, Mark Arm känisee menemään ja yhtyeen soitto on tuttua hieman svengitöntä jyystöä, joka jää roikkumaan jonnekin autotallirockin, grungen ja vähän stydimmän väännön välimaastoon. Inspiraatiota tai huomion vangitsevaa vimmaa Mudhoneyn tuskaisesta puserruksesta saa hakea.
Mieleen kapuaa niinkin kerettiläinen ajatus, että yhtyeen ”legendaarisuus” taisikin olla pitkälti aikaansa sidottua. Superfuzz Bigmuff ja Touch Me I’m Sick olivat ja menivät ajat sitten. The Lucky Ones -kiekon yksiniittisesti ja rutiininomaisesti räyhäävää ryhmää on mahdoton mieltää vaihtoehtomusiikin suureksi voimaksi. Mudhoney on väsynyt, hyvin väsynyt.
