Sinnikkyys palkitaan. Kehitys perässähiihtäjästä edelläkävijäksi on rockissa verrattain harvinaista, mutta Muselta sen voidaan sanoa onnistuneen. Merkkejä tästä kehityksestä oli havaittavissa jo edellisellä Absolution-pitkäsoitolla (2003), joka kunnianhimoisuudessaan kuitenkin karkasi yhtyeen ja tuottaja Rich Costeyn käsistä. Nyt tilanteeseen on löydetty yksinkertaiselta haiskahtava ratkaisu. Black Holes And Revelations esittelee Musen monipuolisuutta ja häiriintyneisyyttä kompaktilla – ja jopa hitikkäällä tavalla. On myös hämmentävä huomata, että levyltä ei löydy yhtäkään puolivaloilla vedettyä hetkeä, vaan pieniltä harharetkiltäkin maistuvat pätkät sopivat albumin yhteentoista kappaleeseen saumattomasti. Useista täysin toisistaan poikkeavista osista ja hiljaa kasvavista introista huolimatta levy ei missään vaiheessa tunnu sirpaleiselta tai itsetarkoituksellisen haastavalta.
Jotain Musen ennakkoluulottomuudesta kertoo myös ensimmäisenä eetteriin päästetty Supermassive Black Hole -single. Kolholla avaruusfunk-soundilla rullaava kappale on melodialtaan toki piilevän tarttuva, mutta tämän päivän soittolistojen äänisaasteesta se eroaa täydellisesti. Näinkin poikkeavan singlen mukisematta hyväksyminen kielii puolestaan siitä, että yhtyeen yleinen kiinnostavuus ja kaupallinen huomioarvo ovat tällä hetkellä ennätyskurssissa. Voidaankin sanoa, että nyt Muse on saavuttanut sen rajapyykin, jolla punnitaan onko sillä rahkeita nousta tiedostavien massojen uudeksi suosikkibändiksi U2:n, R.E.M.in ja Coldplayn jalanjälkiä seuraten. Tämä ei tietenkään ole mahdollista ilman todellista hittisingleä ja siihen Muse tarvitsee paljon Supermassive Black Holea virtaviivaisempaa täkyä. Ehdotukseni on ”nimikappaleen” virkaa toimittava Starlight, jonka kertosäkeen kuultuani olen valmis antamaan bändille kaikki vanhat synnit anteeksi.
Musen nokkamies Matthew Bellamy on brittikollegoistaan poiketen oivaltanut, miten pääasiallisesti metallista ja progesta tuttuja elementtejä voidaan soveltaa käytäntöön myös popin pelikentällä. Jylhät kitaravallit, tuplabasarikompit ja kireälle viritetyt syntikat ovat heavyn parissa muuttuneet jo itsestään selviksi ratkaisuiksi, mutta kevyemmän musiikin saralla niitä ylenkatsotaan yhä turhaan. Kyse onkin lähinnä siitä, miten nämä äänimaailman ratkaisut saadaan palvelemaan itse kappaleita ja kokonaisuutta.
Täydellinen soppa vaatii onnistuakseen hyvien raaka-aineiden lisäksi myös tarkoin valittuja mausteita. Musen tapauksessa resepti pitää sisällään itämäisiä sävyjä (City Of Delusion), mahtipontisia Queen-orkestaatioita (Hoodoo) ja jopa Laika & The Cosmonautsin patentoimaa takaa-ajomeininkiä (Knights Of Cydonia). Näiden hetkien ansiosta olen lähes valmis sanomaan, että kylmyyden, teknisyyden ja hurjan intensiteetin yhdistelmä ei ole koskaan kuulostanut paremmalta.
