Poliittisen grindcoren linnake Napalm Death on ehtinyt kunnioitettavaan 25 vuoden ikään ja kahdenteentoista albumiinsa. Viimevuotinen The Code Is Red… Long Live The Code -albumi antoi hieman väsähtäneen oloiselle yhtyeelle uutta potkua ja vääntöä tuntuu tärskyn jäljiltä riittävän vielä seuraavallekin levylle. Samanlaista päätä räjäyttävää efektiä kuin edeltäjänsä Smear Campaign -uutuus ei tarjoa, mutta se pitää yllä vahvaa kuvaa siitä, että Napalm Death on yhä hengissä eikä todennäköisesti aio kuolla koskaan.
Smear Campaign on kyllä tietyssä mielessä genreuskollinen levy, mutta toisaalta se on myös lajilleen epätyypillisen kokeileva. Paikoin se ei edes ole varovaisesti kokeileva, kuten vuoden 1996 epäonninen Diatribes, minkä todis-tanee jo Anneke van Giersbergenin yllättävä levyvierailu, mutta tällä kertaa kontrastit ääripäiden välillä ovat tuntuvia ja paketti pysyy silkalla epämääräisyydellään kasassa. Vaikka suurin osa ajasta tietysti kuluukin ihmetellessä totuttua d-beat/blastbeat -ilotulitusta, nurkan takaa löytyy myös selkeästi rock-vaikutteista kamaa, puhtaita lauluja ja edellislevyn Moralen tapaista ahdistavaa synkistelyä. Tilaa on raivattu lisää myös Mitch Harrisin riipiville tavaramerkkihuudoille ja parille tyylikkäälle Celtic Frost -tribuutille.
Vaikka kaikki ratkaisut eivät Smear Campaignilla olekaan täydellisen onnistuneita, levyn yleisilme vaikuttaa jokseenkin harkitulta. Se ei juurikaan iske ensimmäisellä kuuntelukerralla, jolloin 45 minuuttia saattaa tuntua liioitellulta, mutta varomattoman syventymisen jälkeen siitä on vaikea päästä eroon.
