Siitä on jo niin paljon aikaa, että meinasin unohtaa. Siis siitä, kun Negative tuli ensin rytinällä läpi (esikoislevyllään War Of Love, 2003) ja keräsi välittömästi tukun perässähiihtäjiä varovaiselle kilttien poikien glamrockilleen. Ei sitä silloin monikaan osannut ajatella, miten tähän nyt pitäisi suhtautua. Paitsi tietysti pikkutytöt.
Voin vain kuvitella meikin määrän, jonka kyyneleet ovat sotkeneet pitkin poskia sen jälkeen, kun Negativen neljännen levyn ensimmäinen sinkku Won’t Let Go ilmestyi. Siinä suhteessa kaikki on ennallaan. Itse olen kuitenkin alkujärkytyksestä toivuttuani yrittänyt muuttaa niitä lähtökohtia, joista tämänkaltaisia yhtyeitä tarkastelen. Negativea on varmasti helppo myydä tietylle kohderyhmälle, mutta voisiko sillä olla muutakin annettavaa?
Se on muuten olennainen kysymys. Totuuden nimissä moni Negativen hengenheimolainen on yhtyeenä varsin kehno, mutta Negative itse on onnistunut välttämään saman kohtalon tekemällä koko uransa ajan enemmän tai vähemmän hyviä biisejä. Ja kun moni muu on jäänyt alkuperäiseen karsinaansa, Negative on hiljalleen hakeutunut siihen suuntaan, jossa se on nähnyt isojen poikien rockiaan soittavan. Ihan kuin siitä olisi muka varkain tullut uskottava, oikea rockbändi.
Veikeän amerikkalaisittain nimetyllä ja kuvitetulla Karma Killerillä Negative näyttää senkin, että harkitun sävellystyön ohella kollektiivi osaa myös – vähintään yhtä pitkälle mietityn – sovittamisen. Levy on paitsi tyylillisesti yhtenäisempi kuin puolentoista vuoden takainen Anorectic, myös laadullisesti poikkeuksellisen tasavahva. Ei liene väärin olettaa, että yhtye valitsi myös tuottajansa (Mikko Karmila) aivan oikein.
Toki tasaisuus on myös osa Karma Killerin ongelmaa. Ylienergisen avauksen, A Devil On My Shoulderin jälkeen levy ei enää lähdekään kunnolla käyntiin raskassoutuisten puoliballadien alkaessa vyöryä armotta toinen toisensa perään. Vaikka levyn parhaimmisto juuri pahimman rypemisen seasta löytyykin (80-luvun kliseillä leikittelevä Anna Simona sekä pakollinen eeppinen lopetus Gravity Of Love), kokonaisuutta jaksottamaan olisi kaivannut myös muutaman huolettomamman rockrallin lisää. Singlemittaiset Motherfucker (Just Like You) ja Lust N’ Needs kun ovat tässä seurassa vähän turhankin kovan paikan edessä.
Ei ole epäilystäkään, etteikö Negative olisi yltänyt Karma Killerillä aikuisimpaansa. Varovaisuutta on kuitenkin vielä sen verran jäljellä, että repäisevin irtiotto siltä jää toistaiseksi odottamaan.