Negativen seitsemän vuotta sitten ilmestynyt debyytti War Of Love esitteli sympaattisen nuoren yhtyeen, joka kärvisteli teinimäisessä goottiangstissaan hellyttävästi. Vaikka levystä oltiin montaa mieltä, tarjolle asetettu paletti kliseineen kaikkineen osoitti yhtyeen pystyvän käsittelemään melodioita kansaan vetoavasti. Toki bändiltä jo tuolloin irtosi mielenkiintoisia, vaikkakin pikkuisen ontuvia sävellyksiä.
Paljon on virrannut vettä Tammerkoskessa Negativen päästessä viidenteen täyspitkäänsä, jota ei olekaan valmistettu härmässä. Levy on äänitetty Los Angelesissa amerikkalaisen tuotantotiimin kanssa. Laulaja Jonne Aaron matkusti hyvissä ajoin ennen muuta bändiä opiskelemaan säveltämistä kykyjenetsijä Jeff Bluen huomaan. Ja muutokset ovat selkeät.
Negative on pessyt kasvonsa teiniangstista perusteellisesti, vaikka liukumaa on ollut havaittavissa edeltävilläkin levyillä. Negative kuulostaa tänään kypsältä ja aikuismaiselta bändiltä, joka huokuu itseluottamusta ja samalla rentoutta. Jonne Aaron on toki ennenkin osannut tehdä tunnelmallisia biisejä, mutta kypsyttely Bluen huomassa on levittänyt lisää lihaa luiden päälle ja biisien rakenteet ovat aiempaa jäntevämpiä.
Neon alkaa ja päättyy levyn vahvimmilla raidoilla. No One Can Save Me Tonight tarjoilee pitkälle vietyä dramatiikkaa ja tarttuvaa riffittelyä. Kappaleen raskaus ja hauras fiilistely ovat tasan tarkkaan balanssissa. Päätösraita Neon Rain on narratiivinen kappale, jonka puhuttu teksti ja herkkääkin herkempi sävellys saavat varmasti paatuneimmankin mielen värähtelemään.
Näiden kahden biisin välillä levy tuottaa lievän pettymyksen. Negativen rock ei olekaan niin hard kuin odotettiin. Yhtye johdattelee kohti albumikokonaisuutta, jolle ovat leimallisia rauhalliset introt ja seesteiset väliosat tai säkeistöt. Uusi työtapa ja uudet yhteistyökumppanit kuuluvat musiikista ammattimaisuutena, mikä ei kaikessa ole hyväksi, sillä lopputulos kuulostaa hieman liian siistityltä ja silotetulta.
Levy masteroitiin kertaalleen Amerikassa, mutta työ tehtiin uudelleen Suomessa juuri siksi, että rosoisuus saataisiin kaivetuksi raidoilta esiin. Tämä on
varmasti kannattanut, vaikka masterointivaiheessa enää harvoin pystytään ihmeisiin.
Olisi kiva kuulla, minkälainen kappale on Japani-versiolle bonusraidaksi päätynyt Eat You Alive, jonka levyn äänittäjänä ja apulaistuottajana toiminut Warren Riker leimasi halvaksi 1980-luvun Mötley Crüeksi. Olisiko siinä ollut reilumpi annos sitä tuotantovaiheessa pois siivottua särmikkyyttä?