Albumi toisensa jälkeen – mittari näyttää jo neljäätoista – Nick Cave ja The Bad Seeds -yhtye onnistuvat imemään mukaan soittoonsa. The Bad Seedsin alkukantaisen vimmainen, mutta vuosikymmenten mukanaan tuomalla tyylitajulla punnittu rockaus on lähes yhtä tunnistettava osa kokonaisuutta kuin itse maanisen pastorin lailla saarnaava Cave.
Niin vaikuttavaa Caven ja kumppaneiden soitto ei kuitenkaan ole, että se peittäisi alla lymyävät osin ponnettomat biisit. Tällä kertaa vuorossa ei nimittäin ole neljän vuoden takaisen Abattoir Blues/The Lyre Of Orpheus -tuplan kaltainen yltäkylläinen ja monisävyinen teos, vaan ilmeisen vaivattomasti syntynyt, suora ja rujo rocklevy. Sinänsä siinä ei ole tietenkään mitään pahaa, mutta verrattuna esimerkiksi Caven viimevuotiseen Grinderman-syrjähyppyyn soi Dig, Lazarus, Dig!!! kummallisen innottomasti.
Etenkin levyn keskivaiheilla joukkio tuntuu säveltämisen ja sovittamisen sijaan ainoastaan soittelevan kuin oikeaa inspiraatiota hakeakseen. Massiiviseen särömuuriin upotettu Albert Goes West on ”do you wanna groove?” -uteluineen harvinaisen puisevaa rockausta ja samoille urille jää jauhamaan myös We Call Upon The Author. Night Of The Lotus Eaters puolestaan on epäonnistunut hapuilu triphopin suuntaan, joka kuulostaa The Doorsin The Endiltä unohtuneelta välihaahuilulta. Mick Harvey yrittää turhaan nostaa mielenkiintoa vähän joka paikkaan tungetulla – kieltämättä vaikuttavalla – kitaramelulla.
Vaikka kyseessä taitaa olla peräti Nick Caven huonoin albumi, toki senkin seurassa viihtyy. Hetkittäin joukkio on saavuttamassa samankaltaista primitiivistä tehoa kuin ensimmäisiä levyjä määritelleillä, suobluesia punkiin naittavilla purkauksillaan. Valitettavasti onnistumisasteen sanelee armoton skip-nappula, eli siinä missä From Her To Eternity -albumin (1984) maailmaan liimautui, joutuu Lazaruksen äärellä pysyäkseen paikoin pinnistelemään. Apuna ovat jälleen kerran Caven tummasävyiset tekstit, joissa piisaa hykerryttäviä tapahtumia ja henkilöitä, kuten Today’s Lessonin nukkumatti, jolla ei taida olla puhtaat jauhot pussissaan.
Huippuhetkiäkin albumille mahtuu muutama. Levyn avaava, yksinkertaisen urkuriffin hyväntuulisesti vetämä nimibiisi näyttää, kuinka hyvä levystä olisi voinut tulla. Levyn harvoihin seesteisiin hetkiin lukeutuva Jesus Of The Moon puolestaan viehättää yksinkertaisella kauneudellaan. Riemastuttavin yksittäinen kohta on hienosti groovaavan Moonlandin ”I’m not your favourite lover” -hönkäily, jolloin mieleen nousee väkisinkin kuva Cavesta pornoviiksineen.
