Muistaakseni Night Ranger oli 1980-luvulla mainio orkesteri eikä vähiten siksi, että yhtyeessä soitti Ozzynkin joukoissa vaikuttanut kitaristi Brad Gillis. Vaikka Night Ranger edustikin aikuisrockia, Gillis sai silti riittävästi tilaa näyttää, miten sitä kitaraa kuuluu soittaa.
Kasarivuosien jälkeen bändin kokoonpano on vaihdellut usein ja toisinaan studiolevyjen välillä on venähtänyt vuosia, mutta nyt yhtye näyttää jälleen aktivoituneen silläkin saralla. High Roadia kuunnellessa voi hyvin aistia yhtyeen innostuksen biiseihinsä, ja bändin esityksessä on väkevää fiilistä. Biisiensä puolesta Night Ranger tuntuu kuulostavan usein perin tutulta − joltakin. Bändi pelaa noppaa kliseillä onnistuen harvemmin vähän paremmin ja useammin vähän huonommin. Bändi käyttää vuosien osaamistaan turhankin säästeliäästi löytääkseen kappaleisiinsa edes hieman jotakin uutta ja poikkeavaa. Nyt Night Ranger lähinnä toistaa kasarivuosien tarjontaa. Mutta soittajien työn jälki on komeaa, vaikka bändin esitys ei perustukaan yksilösuorituksilla hehkuttamiseen.
High Roadilla on annettavaa, jos pitää perusjenkkirockista tai arvostaa soittotaitoa. Muille tunteen paloa ei taida sittenkään olla tarpeeksi.